Ministry – The Last Sucker

Let’s Go on käsky, jolla legendaarisen industrial metal -yhtye Ministryn uran viimeinen uudesta materiaalista koottu taidonnäyte pistetään käytiin. Ja Ministryn tyylille uskollisesti ensimmäinen raita räjäyttää kaiken auki vauhdilla, voimalla ja asenteella. Tutun ja turvallisen paikoillaan pyörivän kitararyöpyn alla voi vain huokaista, sekä helpotuksesta että ahdistuksesta, sillä luvassa on jälleen albumillinen taattua Ministry-laatua, joka samalla päättää koko tarinan.

Ministryn 80-luvun alkupuoliskolta alkaneeseen uraan mahtuu julkaisuja laidasta laitaan. Uskollisesti lempilapsensa rinnalla pysynyt yhtyeen keulamies Al Jourgensen on tuonut vaikutteita Ministryyn ja vienyt niitä mennessään muihin projekteihinsa. Jourgensenin ympärille onkin muotoutunut erilaisten lähinnä industrialiin keskittyvien projektien pieni perhe, josta Ministry pistää esille suunnannäyttäjänä ja johtajana. Yhtyeen vahvuutena onkin läpi vuosien ollut muuntautumiskyky, joka ei kuitenkaan ole koskaan tarkoittanut tunnistettavan Ministry-soundin kadottamista.

Jos The Last Suckeria pitäisi verrata johonkin Ministryn edeltävistä albumeista, osuisi lähimmäksi edeltäjä Rio Grande Blood. Viimeisimmälle julkaisulle on nimittäin tarttunut mukaan vielä osa Rio Grande Bloodilta löytyvästä thrash-paahdosta. Itämaisiin tunnelmiin viittaavia elementtejä, jotka tulivat tutuksi jo edelliseltä albumilta, löytyy myös pienissä annoksissa The Last Suckerilta. Viimeistä tuotosta ei kuitenkaan jätetä vain uusien piirteiden varaan, ja seasta voi haistaa jälkiä Houses of the Molésta, Animositisominasta ja jopa Filth Pigistä. Uuden ja tulevan mukana kulkee siis jälleen menneisyys, ja tähän viittaa jo avausraitaa seuraava Watch Yourself, jonka nimen hoenta tuo yllättäen mieleen vuonna 1988 julkaistun The Land of Rape and Honeyn, ja syy tähän löytyy kyseisen albumin The Missing -raidalta, jolla kyseistä varoituskehotusta myös hoettiin vastaavanlaisesti.

The Last Sucker ei aivan yllä edeltäjänsä Rio Grande Bloodin veroiseen suoritukseen. Albumin soundit huokuvat tuttua kalseutta ja ontoutta, mutta muutamien raitojen kohdalla yllättävän kliinisen ja hiotun kuuloiseksi jätetty lopputulos kaipaisi lisää rosoisuutta ja säröä. Yksikään raidoista ei jätä ensimmäisenkään kuuntelukerran jälkeen kylmäksi, mutta joukosta ei erotu sitä täysin selkeää hittiä tai unohtumatonta klassikkoa. Laadukasta materiaalia on kuitenkin tarjolla, jopa loistavan koverin muodossa. The Doorsin teos Roadhouse Blues on ruoskittu Ministryn parissa uuteen ryhdikkääseen ilmeeseen. Tätä seuraava Die in a Crash ei ehkä ole tyypillisintä Ministryä, mutta sen omituisen kiero pirteys vetoaa siitä huolimatta. Fear Factorystä tutuksi tullut Burton C. Bell lainailee myös ääntään kyseisellä sekä kahdella viimeisellä raidalla.

Komeasti Let’s Go -käskyllä alkanut albumi päättyy haikeaan kaksiosaiseen End of Dayhin, jonka jälkimmäinen osa yltää huimaan yli kymmenen minuutin kestoon. Näiden viimeisten minuuttien aikana takaraivoon hiipii vähitellen tietoisuus siitä, että kyseessä ovat todellakin Ministryn viimeiset minuutit, ja edessä häämöttää lopullinen hiljaisuus. The Last Sucker varmistaa loppuun asti, että Ministry saa arvoisensa lopetuksen päätöksen. Tätä tyylikkäämmin ei yhtye uraansa voisi oikeastaan edes lopettaa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-10-29
Arvostelija : Sini Hytönen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.