Queens Of The Stone Age – Era Vulgaris

Nytkö paljastuu se kiusallinen totuus, ettei edes uuden vuosituhannen kirkkain rocksankari Josh Homme ole biisintekotaidoiltaan klassinen tähti vaan kuolevainen ammattimuusikko? Tämäkö on se Queens of the Stone Age –lätty, joka ei nosta käsivarren karvoja tangentin suuntaan vaan laukaisee lähinnä migreeniä tai muuta vittumaisuutta lietsovaa? Mitä tökkivän hälinän ja viehkeiden melodioitten luoma sekoilu pyrkii kertomaan? Mistä tässä levyssä nyt oikeastaan onkaan kysymys? Vaatiiko Era Vulgaris paljon kuuntelua hahmottuakseen, vai rupeaako tehosoiton myötä vain uskottelemaan albumin olevan enemmän kuin se oikeasti onkaan? Tytöt ja pojat, tämä ei ole selkeä tapaus.

Era Vulgaris on jo viides Queens of the Stone Age –levy, mikä on sinänsä hieman hämmentävä ajatus, mutta samalla toki lohdullinenkin. Luultavasti lähestymme sitä vedenjakajaa, jonka jälkeen Josh Homme ei enää pysty kokemaan uuden materiaalin luomista uuvuttavana haasteena vaan nautinnollisena rutiinina. Ikävä kyllä Era Vulgaris antaa pientä ja huolestuttavaa osviittaa siitä, että biisit on päästetty tuotantovaiheeseen juosten kustuna. Tämä albumi ei varmasti maestron itsenkään mielestä ole se ässäsuoritus, vaan jatkumoa täydentävä hajasuoritus. Sen funktiona on tarkistaa yhtyeen kurssia.

Joskus aikoinaan Queens of the Stone Agen musiikkia yritettiin kiteyttää määritelmällä psykedeelinen punk, mikä on tuntunut enemmän tai vähemmän väkinäiseltä tähän albumiin saakka. Nyt musiikki on hiomatonta ja epäystävällistä, mutta trippailevan suurieleistä, suurempina kokonaisuuksina jopa palkitsevaa. Mutkattomia ässähittejä on täältä turha hakea, ehkä alkuperältään Desert Sessions –äänityksistä polveutuvaa Make it With Chuta lukuun ottamatta. Ilmava ja viettelevä biisi toimii vedenjakajana ja tasapainottavana voimana muutoin ruhjovan albumin lomassa.

Ainainen huvitus QOTSA-albumeita kolutessa on ollut vierailijoiden metsästäminen, ja tälläkin kertaa studion savussa on viihtynyt isompi liuta tuttuja nimiä. Chris Gossin ruho on hautonut tuottajanpallia, Hommen parempi puolisko Brody Dalle on lastenhoitokiireiltään rääkäissyt kohtaan X, Mark Lanegan hymisee taustoja kuten Trent Reznorkin, ja kyllä se Julian Casablancaskin täällä jossain on Casioineen… mutta kaiken kaikkiaan vierailijoiden kuriositeettiarvo on taidettu vetää jo itseironian puolelle. Niin huomaamattomia ja mitättömiä ydinryhmän ulkopuoliset kontribuutiot ovat.

Misfit Love tai erinäisillä otsikoilla tunnettu bonusraita The Fun Machine Took S***! And Died eivät ole hittejä, mutta osoittavat itsestään piirteet, jotka voisivat aivan mainiosti siivittää ne radioaalloille ja autostereoiden kestohiteiksi. Mutta niitä ei ole pelkistetty liian selkopiirteisiksi, mikä osaltaan myös syventää albumin kestoarvoa. Olennaisimmat elementit ovat tallella: Joey Castillo rummuttaa – toden totta – ehkä hivenen aiempaa taipuisammin ja bändin yhteensoitto on harkittua, mutta luotettavalla perustalla. Rytminen venkoilu, hillitty soolomäärä ja Hommen huhuilu liihottamassa kokonaisuuden päällä on vakioformula, jonka varaan kokeilevammatkin piirteet laskelmoidaan. Se alkaa hatuttaa.

Huolellisena kokeiluna Era Vulgaris täyttää toki tehtävänsä, summittaisesti poimittuna rockalbumina se sammaltelee liian usein turhauttavuuden sameissa mudissa. Selvitä ennakkoon, mitä olet tältä levyltä hakemassa välttyäksesi kuivalta pettymykseltä.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2007-09-05
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.