Sleepytime Gorilla Museum – In Glorious Times

Ensikosketukseni Sleepytime Gorilla Museumiin sain vuonna 2004, kun Bunglefeverin sivuilla oli pätkä kyseisen bändin toiselta albumilta, Of Natural Historyltä, mutta en bändiin sen suuremmin tutustunut. Ideana voisi ajatella yhdistelmää yhtyeistä Plain Fade, Mr. Bungle ja Ephel Duath, eli levyn musiikkityyliä on hieman vaikea selittää. Progressive alternative avantgarde rock? Jo pelkkä laulutyyli vaikeuttaa määrittelyä, sillä levyssä on aina välillä hieman vihaisempaa huutoa, mutta enimmäkseen puhdasta laulua ja vaikerointia. Kokonaisuutena tämä uusi levy on tyypiltään hyvinkin ailahtelevainen, häiriintynyt, vihainen ja yllättävä, mikä takaa, että levystä löytää todella paljon eri nyansseja varmasti vielä kymmenenkin vuoden päästä.

Heti alusta alkaen huomaa, että levyssä on panostettu äänimaailmaan ja tunteeseen todella paljon. Paketti alkaa sillä kun joku vinguttaa viulua, läimäisee säröbasson päälle, ja aloittaa laulun. Tausta jatkuu torven sekä ksylofonin soitolla ja lätyn kavalkaadista löytyy myös monia soittimia, mitä en tunnistanut. Kappaleet eivät selkeästikään ole radioon tarkoitettuja pläjäytyksiä, vaan reilusti taidemitoissa. Esimerkiksi levyn avausraita on hieman yli kymmenen minuuttia ja biisien keskipituus ylittää nippa nappa kuusi minuuttia.

Levy on Toolin tuotosten tapaan todella dynaaminen, joten äänentason vaihtelua on paljon ja tasaista mattoa on turha odottaa. Ensimmäinen mielikuvani olikin, etten kuuntele musiikkilevyä, vaan pikemminkin seuraisin elokuvaa silmät kiinni. Levy ei niinkään koostu erillisistä biiseistä, vaan ne kertovat jotakin tarinaa (joka jää minulle mysteeriksi, koska tässä pahvitaskupromossa ei ollut sanoja). Ensimmäinen kuuntelukerta jätti ns. mitvit-fiiliksen, joka oli kuitenkin luonteeltaan lämminhenkinen, ei luotansatyöntävä.

En keksi levystä oikeasti mitään valittamista, sillä se sisältää hyvinkin innovatiivista materiaalia. Vaikka en ole mikään suuri progen ystävä, eivät hyvinkin pitkät biisit ja monimuotoiset kappalerakenteet käy missään vaiheessa kyllästyttämään. Parasta levyssä on, että se toimii sekä taustamusiikkina että aktiivikuunneltavana.

Termit “mielenkiintoinen” ja “monipuolinen” kuvaavat bändin ilmaisua enemmän kuin hyvin ja varsinkin Mike Patton -, Dog Fashion Disco – ja Devin Townsend -faneille levyn luulisi varmasti uppoavan hyvin. Vaikka levy ei olekaan parasta mitä maa päällään kantaa, on se silti erinomainen levy, josta en keksinyt edes kaivamalla mitään vikaa, joten kai tälle on sitten pakko lätkäistä täydet pojot.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2007-09-04
Arvostelija : Anssi Tenhunen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.