Entombed – Serpent Saints

Synkkyys Ruotsista on palannut, eikä se ole vyörynyt näin painostavana moneen aikaan.

Serpent Saints takoo tuoreet lukemat paitsi miehistönsä, myös musiikkinsa suhteen, vaikka katsantokanta tuntuukin päinvastaisesti kurkottavan välillä yhä kauemmas menneisyyteen, alkuvoimaisuuden syntymäpäiviin saakka. Kysymys kuuluu, milloin olet viimeeksi kuullut blastbeatia Entombedin albumilla?

Ruotsin todellinen Tre Kronor, eli Grave, Dismember sekä parhaillaan käsittelyssä oleva rymyryhmä ovat pysyneet aikojen saatossa hyvin uskollisina likaiselle paiskonnalle; kukin on kasvanut kieroon hieman eri tavoin ja vihavoitunut vuosi vuodelta. Viime aikojen julkaisut ovat olleet erityisen energisiä purkauksia, eikä Serpent Saints tee tähän jatkumoon ikävää poikkeusta. Siinä missä Graven As Rapture Comes naputti tempomittauksessa julmetun tuloksen, antaa Entombedkin kyytiä saarnaveikoille, mutta huomattavasti karkeammin keinoin. Mukana on sludgemaista groovea, crustikasta pääntakomista sekä ehtaa, kuolonkosteaa kaahausta, joten valinnanvaraa riittää.

Yksi albumin vahvimmista biiseistä, osuvasti nimetty Masters of Death, kiteyttää L-G Petrovin sielun sanoin albumin teemaksi juuri sen, mitä toivoa sopii: ”I love it like you love Jesus, I’ve done the same thing to my soul. Hey ho, we’re Satan’s people!”. Jos ei kyseinen säe nosta kieroa virnettä suupieleen, niin ei sitä nosta se kuuluisa kirveskään. Albumin kolme ensimmäistä raitaa nousevat lähestulkoon Entombedin huippuhetkiin, ja vähintään yhtä kovaa herjaa perään heittävät When in Sodom, Warfare Plague Famine Death sekä yhtyeen erikoisempiin paloihin lukeutuva The Death, the Dying and the Dying to Be Death. Viimeksimainittu alkaa junnaavalla Black Sabbath -riffillä ja kääntyy äkkiarvaamatta päättömästi riehuvaksi blast-pedoksi, joka kertosäkeessä rauhoittuu jälleen raahautumaan veripaltussa, sairaasti tykyttävän hokeman kera. Kokonaisuuteen mahtuu heikompiakin vetäisyjä, mutta keskiarvo pysyy reilusti hyvän yläpuolella, eikä vähiten erittäin runsaan sovituksellisen dynamiikan ansiosta.

Siinä missä kappaleet, myös niiden esittäjät ansaitsevat kiitoksen. Lars-Göran kurluttaa lähes taianomaisella innolla, ja herran repertoaarista tuntuu löytyvän yhä enemmän syvyyttä. Myöskään rumpalivaihdos ei suuremmin pääsee kiusaamaan, vaikka lätkimään lähtenyt Stjärnvind kuuluukin sukupolvensa maukkaimpiin metallirumpaleihin. Kitaraosastokin pörisee uhkaavan rujona, mutta varsinkin livenä kaksi kitaraa tekisi nannaa Entombedin räyhäykseen, kuten viime kesän Ilosaaren-keikka osoitti. Kuitenkin, Alex Hellid kuuluu yhtyeen perustajajäseniin, ja riffikynä on edelleen pirullisessa terässä. Tämän kaiken yhdistyessä Serpents Saintsin epäpyhään turmiopäivään ei voi kuin toivottaa hyvää matkaa kaikille halukkaille, sillä ainakin minä olen myyty, suoraan Saatanalle.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-06-27
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.