Soulless – Agony’s Lament

En jaksa lopettaa pauhaamista siitä, kuinka hyvilläni olen rehellisen thrash-meiningin viime vuosina kokemasta renessanssista. Lapset eivät tule vielä pitkään aikaan kyselemään, että “isi, mitä oli thrash”.

Useimmat kunniakasta perinnettä jatkavat uudet yhtyeet ovat mylväisseet vanhan mantereen puolelta, joten jenkkiläinen Soulless on kakkostäyspitkineen positiivinen yllätys. Huvittavaa on, että levy-yhtiö on japanilainen. Ei taida enää Amerikan levypomoja tällainen mäiske innostaa.

Ikävä vain, että Soulless ei ole mitään hyvää. Vokalisti Jim Lippucci pilaa yksiulotteisella narinallaan paljon. Vaikka hyviä riffejä ja jopa harmonioita piisaa, eivät biisit ole järin vakuuttavia. Liian samanlaisia, liian puuduttavia ja tylsiä. Kakkosena tuleva Agonies sisältää tiukimman aloitusriffin ja muodostuu muutenkin nopeasti suosikiksi, vaikkei siitäkään voi puhua mestariteoksena. Bändi on keskittynyt ehkä liikaa siihen, että sen pitää soittaa thrashia, eikä tarpeeksi siihen, että sen pitäisi soittaa hyvää musiikkia.

Soullessin tyylisuunta liikkuu samoilla alueilla kuin monilla eurooppalaisilla thrash-akteilla (Dew-Scented, Impious, The Haunted), mutta taso laahaa kaukana perässä. Thrashiin on ammennettu jyrkkyyttä death metalin puolelta, ja meininki on enemmän eurooppalaisten veteraanien (Kreator, Destruction) kuin maanmiesten perintöä jatkavaa.

On aina surullista, kun asenne on kunnossa, mutta musiikki ei. Jos Soulless aikoo saada ilmaisuunsa edes ripauksen esikuviensa loistoa, on sillä vielä paljon parannettavaa. Kehno laulaja, liian ahdas musiikillinen näkemys sekä kliseitä tihkuvat kansitaide ja lyriikat tekevät tästä verraten joutavan tuttavuuden. Ikävä kyllä.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2003-04-29
Arvostelija : Vilho Rajala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.