Paradise Lost – In Requiem

Englannin goottimetallipioneerit ne vain jaksavat painaa. Muikeat parikymmentä vuotta kasassa ollut Paradise Lost esittelee maailmalle jo yhdennentoista albuminsa. Tänä aikana yhtye on ehtinyt kokea oikeastaan kaiken mahdollisen, mitä bändielämällä on ihmiselle tarjota. Niinpä uuden levyn äärellä tulee helposti miettineeksi, mahtaako yhtyeeltä löytyä vielä tarvittavaa nälkää hienon musiikin tekemiseen. Aivan liian monet veteraaniorkesterit tuntuvat suoltavan levyjä ennemmin tottumuksen voimasta kuin taiteellisesta kunnianhimosta, ja heiveröisiä levyjä löytyy näidenkin synkistelijöiden historiasta.

Vaan eipä puhunut Greg Mackintosh potaskaa, kun uhosi parissakin haastattelussa, että intoa riittää. In Requiem on Paradise Lostin paras levy kymmeneen vuoteen. Se on parempi kuin orkesterin edellinen, lupauksia herättänyt mutta ontoksi jäänyt nimikkolevy tai muutamien ässäbiisien varaan rakentunut Symbol of Life. Suuri kiitos tästä kuuluu yhtyeen päätökselle ottaa askel kohti juuriaan. Kuolonkorinaa ei sentään Nick Holmesin suusta kuulla, mutta muuten albumin tunnelma muistuttaa Icon– ja Shades of God -levyjen jylhyyttä.

Erityisen ilahduttavaa on, että kitaristi Mackintosh on kovemmassa vedossa kuin aikoihin. Ukon viljelemät katedraali-leadit ovat levyn suola, ja niitä olisi oikeastaan saanut viljellä enemmänkin. Olin suoraan sanottuna unohtanut, että mies on myös erittäin tyylitajuinen soolokitaristi. En edes muista, milloin olisin viimeksi kuunnellut levyä, jolla kitarasoolot nousevat järjestäen biisien kohokohdiksi.

Ikävä kyllä biisimateriaali ei yllä yhtyeen huippulevyjen tasolle. Vaikka In Requiem on energisempi esitys kuin bändin kolme edellista albumia, sitä vaivaa lievä tasapaksuus. Edukseen erottuvia kappalekokonaisuuksia ei ole monta, eikä korvaan tarttuvia melodioita tai riffejä nouse liiaksi asti. Parhaiten toimivat aavistuksen The Cure -henkisellä hämyilyintrolla käynnistyvä Never for the Damned, hienoilla kitaramelodioilla kuorrutettu Requiem sekä menevä Ash & Debris. Levyn loppua kohti kuljettaessa tyhjäkäyntiä kuitenkin esiintyy harmittavassa määrin.

Onneksi sielunmessu tuntuu parantuvan kuuntelukertojen kasvaessa. Vaikka orkesteri saattaakin olla jo nähnyt luomisvoimansa parhaat päivät, lunastaa albumi vaivatta paikkansa yhtyeen kunniakkaassa diskografiassa. Ensikuuntelun jälkeen harkitsin pisteiden jättämistä puoliväliin, mutta loppujen lopuksi pistän vielä pojon päälle. Kuka tietää, ehkä John Miltonin oppipojat kasaavat seuraavasta julkaisusta vielä sellaisen voimannäytteen, että pois alta. Levyjen laatu kun on ollut jo parin kiekon ajan tasaisen varmassa nousussa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-05-31
Arvostelija : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.