Dimmu Borgir – Puritanical Euphoric Misanthropia

D.borgir on siitä outo yhtye, että jokaisella julkaisulla yhtye onnistuu kehittymään. Suuntaan tai toiseen. Edellinen levy, “Enthrone darkness triumphant” oli loistelias, joskin aika surkea ääniltään. Uutukaisella on otettu askel hiueman hifimpään suuntaan ja ääniin on panostettu todella paljon. Ensimmäistä kertaa yhtye käyttää jopa oikeita jousisektioita kappaleissaan. Luvassa siis taas kerran jylhä paketti, mutta hieman tarkemminkin asiaa voi ruotia. Ohessa lisää:

“Puritanical..” alkaa oudolla (omasta mielestäni hiukan teennäisellä) introlla, jolla on yritetty ilmeisesti kuvata koko levyn tunnelmaa yhdessä biisissä. “Fear and wonder” on eräänlainen yritys tehdä pehmeä alku levylle. Kappale on kuitenkin hiukan tuhnu ja se hulppea klassisen musiikin tyylinen melodiakin muistuttaa lähinnä jonkin halvan toimintaelokuvan lopputekstimusiikkia. Nojoo, onneksi seuraava kappale sitten onkin sitä taattua. “Blessing upon the throne of tyranny” on taattua Borgiria. Uusi rumpali, Nicholas Barker, avaa pelin tautisella tulituksella. Uskomaton mies. Jalat polkevat kuin maailmanloppu koittaisi ja muu bändi sahaa samaa tahtia.

Hyvää on siis luvassa. Samoilla linjoilla jatketaan myös “Hybrid Stigmata” -nimisellä raidalla. Kappale alkaa jousisektiolla ja ei aikaakaan, kun vanha kehno saa taas ansaitsemansa huomion. Mikä ihmeellisintä, vokalisti Shagrath on vihdoin tajunnut, ettei ole mikään kultakurkku ja on antanut puhtaat lauluosuudet basisti Vortexin hoidettavaksi. Samaten mies on ottanut mukaan erilaisa särkijöitä ja efektejä lauluosuuksiinsa. “Puritania” -nimisessä rallissa efekteillä luodaan vaikutelmaa, että kyseessä olisi eräänlainen aivopesevä radiolähetys tai jotain vastaavaa. Todellakin sopii borgirin tyyliin moinen ja efektikikkailua olisi saanut olla lisää, koska Shagrathin ääni on muuten niin jotenkin raivostuttava.

Koko levy on itseasiassa eräänlainen mestariteos. Sillä ei ole muita heikkoja lenkkejä kuin aiemmin mainuttu introkappale ja (ainakin oman digipak versioni) bonusraita “Burn in hell”, joka on jonkin minulle tuntemattoman hevikuuluisuuden typerä ralli, josta norjan pojat ovat sitten tehneet oman version. Todella hölmö lopetus muuten niin perkeleellisen hyvälle levylle. Lyriikoista vielä sen verran, että ainakaan omaan silmääni ei pistänyt aiemmin yhtyettä vaivanneet kliseet jumalan tappamisesta ja saatanan diggailusta. Lähinnä kappaleet kertovat vain ahdingosta ja pimeiden voimien yleisestä ylivertaisuudesta, joka itseasiassa on borgirille paljon parempi tyyli kuin tuo ainainen paholaisen ylistäminen ja “hänen sotajoukkoihinsa kuuluminen”. Borgir pelaa eri sarjassa kuin esim. Deicide, joten kannattaisi mielestäni nyt pysyä tässä konseptissa, kun tämä kerran toimii.

Yhteenvetona voisin sanoa, että uusi D. Borgir on askel lähemmäs tavallista kaduntallaajaa. Koska levy on loppuuntuotettu, mutta mistään itsensä myymisestä ei kuitenkaan ole kyse, voisin kuvitella aika monenkin ennen yhtyeestä tykkäämättömän tykästyvän tähän.

Arvostelu julkaistu : 2002-07-12
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.