Porcupine Tree – Fear Of A Blank Planet

Jo intro tekee tuskallisen selväksi mitä Fear of a Blank Planetillä käsitellään. Tunnen oloni näyttöpäätteen hehkun ääressä hieman arveluttavaksi vuoroin hörppiessäni kahvia, vuoroin nakuttaessani tekstiä tasaisesti sisään kuin Wilsonin kitarariffi, jonka ympärille yhtye kasaa varsin yhtenäisen seitsemän ja puoli -minuuttisen annoksen nimikkoraidan kepeästi progehtavaa alternative/pop/rockiaan. Hidas ja helmeilevä My Ashes nyökkää kakkosraidan aluksi: kiekko on yhtä ambienssi-/fiilistelyvoittoinen kuin aiemmatkin bändin julkaisut aina Signifystä lähtien – sitä edeltäneeseen pisteeseen saakka ei eksytä. Äänimaisemissa leijailu venyttelee hieman keskimääräistä keskittymishäiriöisemmän kuulijan hermojänteitä, muttei kuitenkaan aivan napsahdukseen saakka. Arvaamattomien purkailujen ja atonaalisten räjähdysten puute sekä heleiden laulumelodioiden päämäärättömyys ja liitelevyys liippaavat musikaalisesti likeltä levyn lyyrisiä teemoja. Sitä, kuinka pitkälti tämä on ollut tiedostettu valinta tai ainoastaan vanhojen puutteiden toiston arvaamaton yhteensopivuus uuden materiaalin kanssa, voidaan arvuutella.

Äänimaisemaltaan tyylitelty, sovitukseltaan monitahoinen ja värikäs Anesthetize joutuu pyyhkimään hikeä kasvoiltaan puurtaessaan läpi massiivisen, liki kahdeksantoistaminuuttisen mittansa. Tilaa on löytynyt myös vierailevalle kepittäjälle; Alex Lifesonin pelkistetyn kieppuva soolo on kyllä miestä itseään. Pannuhuonevastaava Gavin Harrisonin kelpaa myös esitellä kipaleen iskevää rumpusovitusta ja -vetoa. Biisin aikana käännytään myös yhtyeen raskaammalle kyljelle. Kaiken kaikkiaan raita sujahtanee yhtyeen parhaimmistoon.

Sentimental taas uppoaa takaisin avaruudelliseen balladimaailmaan, mutta jälleen onnistuu herr Harrison pitämään painetta yllä. Way out of Here valjastaa toisenkin yhtyeen ulkopuolisen kitaravelhon pensselöimään; tällä kertaa Robert Fripp saa tilaisuuden esitellä äänikuviaan Porcupine Treen tukena. Loppupuolen “metalli-irrottelu” tuntuu hieman halvalta ja irralliselta. Kehno jälkimaku on suussa vielä mantranomaisen outron loputtuakin. Oudon synagootahtava Sleep Together luo mielikuvia Depeche Modesta, kunnes pläjäyttää ankean Lennon/McCartney-lainansa ilmoille kertosäkeessä. Levyn lopettava rumpufillikin käy vain ontuvasta läpästä. Huono jälkimaku jatkuu…

…mutta kun otetaan huomioon, että asiallista materiaalia löytyy kiekolta jo lähes puolen tunnin edestä, jää vaaka joka tapauksessa asteen pari kallelleen plussan puolelle. Yhtyeen faneille varmasti useammankin asteen.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-05-02
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.