Manowar – Gods Of War

Pitkän linjan yhtyeillä ei ole tapana hemmotella fanejaan uusilla pitkäsoitoilla joka vuosi, vaan materiaalia hiotaan studion hämärissä vuosikausia, ennen kuin sen laatu koetaan riittävän hyväksi vaativimmillekin korville. New Yorkin osavaltion Auburnista tosimetallin sanaa jo sisällissodan ajoista lähtien levittänyt Manowar on pitkään pitänyt levyjensä ilmestymistiheyden neljän vuoden tienoilla, mikä on hieman hassua siihen nähden, että se julkaisi uransa kaksi kenties parasta levytystä samana vuonna 1984. Tuoretta Gods of War -albumia saatiin odotella epätasaisen Warriors of the Worldin jälkeen peräti viisi vuotta, mutta maksukykyisimmille faneille on tarjoiltu odotuksen aikana koko joukko pompöösejä DVD-tallenteita, joten tarjonnan puutteesta ei pääse syyttelemään.

DVD:n kylkiäisenä aiemmin julkaistu King of Kings -single ja taannoinen The Sons of Odin -EP vihjasivat, että yhtye on antanut pikkusormen sinfonisuudelle. Elokuvamusiikkia muistuttavaa materiaalia kuultiin toki hieman jo Warriors of the Worldilla, mutta nyt yhtye on todella astunut samaan kelkkaan, jossa esimerkiksi sen suojatti Rhapsody of Fire on yrittänyt jo pitkään säveltää kaikkien aikojen mahtipontisinta metallia. 74-minuuttinen levy on suorastaan hukutettu eeppisiin introihin ja massiivisiin välisoittoihin, ja toisinaan pääasia eli raskas rock tuntuu unohtuneen täysin. Päällepäsmäri Joey DeMaion kynäilemät klassiset osiot ovat toki ihan hienoa kuultavaa, mutta mies ei yksinkertaisesti ole uusi Wagner eikä Poledouris, vaikka kuinka haluaisi, ja klassista musiikkia haluavan on palkitsevampaa suunnata todellisten mestarien sävellysten äärelle.

Itse asiaan päästessään Manowar onneksi takoo edelleen vakuuttavaa jälkeä: Sleipnir ja The Sons of Odin tarjoilevat mahtipontisuutta ja tarttuvuutta sopivassa suhteessa, ja etenkin jälkimmäisen sotaisa väliosa on hurmeisuudessaan teräksisintä Manowaria kymmeneen vuoteen. Myös hitaalla osastolla onnistutaan paikoin erinomaisesti, ja esimerkiksi Blood Brothers muistuttaa, että DeMaiolla on hyvä näkemys myös herkemmän musiikin sävellystyöhön. Kappale yhdistää A Fine Day to Dien ja muinaisen Mountainsin tunnelmia herkäksi esitykseksi. Kosteimmissa unelmissa voi toki haaveilla yhtyeen palaavan vielä joskus barbaaristen alkupään levyjensä teemoihin, mutta se ei liene realistista, joten tällaisiin esityksiin on syytä olla tyytyväinen. Eric Adamsin legendaarisen miehekäs ääni ei enää veny entiseen malliin, mutta hänen suorituksiinsa Manowarin tuotos tuskin koskaan kaatuu. Miehen artikulaatio tuntuu vain selkeytyvän vuosien vieriessä, ja ilkeämpi voisi ajatella, että tämän toivotaan helpottavan musiikin sisäistämistä yhtyeen suurimmilla markkina-alueilla, jotka eivät ole englanninkielisiä. Vuodesta toiseen lähinnä tuntipalkkamuusikoilta vaikuttaneet Karl Logan ja Scott Columbus eivät tuttuun tapaan juuri erotu ruodusta, vaikka maailman huonoimmaksi rumpaliksikin tituleerattu ja promokuvissa erehdyttävästi Lost-sarjan Sawyerilta näyttävä Columbus päästää pariin otteeseen ilmoille tyylikkäät fillit. Herroille on varmasti tehty aikoinaan työhaastatteluissa selväksi, että Manowar on DeMaion bändi ja sillä sipuli.

Pitkälle levylle mahtuu myös vähemmän mairittelevia hetkiä. Bonusraidaksi mukaan sijoitettu Die for Metal on yksinkertainen ja turhanpäiväinen rokkirenkutus, joka vaikuttaa lähinnä väkinäiseltä paluuyritykseltä ikivanhan All Men Play on Tenin tunnelmiin. Todelliseen “kalja käteen ja yhdessä maailmaa vastaan” -räyhäämiseen yhtye on nykytilassaan liian kylläinen. Loki God of Fire puolestaan on nuivalla riffillä varustettu sutaisu, joka kenties menettelisi jonkin Manowarin hännystelijäyhtyeen tekemänä. Eräs ärsyttävä seikka on myös pitkien soturipuheiden suuri määrä. Valtaosasta vastaa jonkinlaisen filtterin läpi ilmeisesti DeMaio itse, ja ne luovat ikävän lapsellista vastapainoa vakavasti otettaville sävellyksille.

Viimeistä piirtoa myöten hiottu tuotanto ei ole yllätys, sillä DeMaio tunnetaan kiihkeänä studiojääränä, mutta liika sinfonisuus ja kliinisyys voivat myös kääntyä itseään vastaan: kuulija jää kaipaamaan yhtyeen perinteistä riisuttua ilmaisua, jolla se on mahtavimmat hetkensä saavuttanut. Suuren budjetin studiohifistely ja kymmenien eri versioiden äänittäminen samoista kappaleista täydellisyyteen pyrkiessä voivat olla palkitsevaa hommaa, mutta tietty rosoisuus ja inhimillisyys olisivat vain hyvästä.

Gods of War ei onneksi ole iäkkäälle yhtyeelle mikään joutsenlaulu, vaan nelikko on uhonnut äänittävänsä vielä koko sarjan eri jumaluuksista kertovia pitkäsoittoja. DeMaiolla on siis edelleen aikaa räyhätä maailman parhaista faneista ja kaataa olutta kurkkuunsa metrin korkeudelta. Ei myöskään tarvitse olla mikään fakiiri ennustaessaan, että seuraavaa pitkäsoittoa edeltää joukko erinäisiä DVD-julkaisuja.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2007-03-31
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.