Sonic Reign – Raw Dark Pure

Mä en tajua mitä oikein tapahtuu. Sain vahingossa yhden BM-levyn arvosteltavaksi ja sanoin etten mä halua enää black metal -levyjä arvosteltavaksi, niin sit niitä vaan suorastaan sataa meikäläistä päin. Ja meikäläinen tykkää. Ei oo perkele reilua, vähän sama kun kasvissyöjälle lähtis pakkosyöttämään kunnon pihviä ja se mussuttais sitä onnesta soikeena.

On näissä ainakin haastetta, kun saatekirjeitä ei ole ja skeneen tutustuminen on henkilökohtaisen mieltymyksen takia jäänyt hieman vähemmälle. Asiaan ehkä vaikuttaa jo ihan ideologinen ero ja se, etten ole koskaan ottanut musiikkiani niin tosissani kuten monet, joten black metallin tylyys (niin asenteissa kuin soundeissa) ei ole ollut se minun juttuni, eikä verileikit pandamaskeissa.

Mutta tällä kertaa tylytettävänä on Seppo Rädyn mukaan tuolta “paskasta maasta” kotoisin tuleva Sonic Reign, joka tarjoilee vajaat kolme varttia bratvurstin makuista turskaharppuunaa kylkeen, kuitenkin keskimääräisesti hyvin inhimillisissä viiden minuutin läjäyksissa. Kohtuupituisten kappaleidensa takia levy suorastaan soljuu läpi ja huomaan, että se onkin pyörähtänyt jo pari kertaa ympäri. Blastbeat raikaa moneen otteeseen, mutta muuten musiikillisesti ero sitten death/thrashmetalliin ei enää olekaan niin suuri, ettenkö pystyisi Sonic Reignistä musiikillisesti nauttimaan. Jonkin verran Satyricon-vaikutteet kuuluvat yleisestä soitosta ja sooloissa on selkeitä viitteitä speed/powermetal -osastolta.

Yhtye on jollakin tavalla hyvin lähellä ollakseen ristiriidassa blackmetallin epäkaupallisen ideologian kanssa, sillä soundi on hyvinkin modernilla tavalla pehmeä ja kuunneltava, kappaleiden pituudet kaikki hyvin lähellä radiopituuksia ja laulajasta jopa saa melkein selvää ilman kansilehtiä tai sanoja hänen mörrimöykky-laulutyylistään huolimatta. Tosin onko tämä sittenkin vain kavala juoni saada ei-blackmetallistit piireihin ja sitä kautta kuuntelemaan kamaa syvällisemmin?

On myöskin hyvin epäilyttävää kuinka tosissaan jotkut tahot blackmetallinsa ottavat, aivan kuten kristityllä puolella. Metal – A headbangers journey -dokumentin nähneet ihmiset varmasti muistavat Alice Cooperin haastattelun norjalaisista ja itse muistan ollessani miksaamassa erään nimeltämainitsemattoman black metal -yhtyeen kitaristin, joka kysyi minulta suunnilleen tippa silmässä “hei, voisinko saada yhden kitarapiuhan lainaan kun oma unohtui kotiin, se olisi tosi kiva”, ja kymmenen minuutin päästä irvisteltiin ja tilutettiinkin 220 bmp temmon tahdissa. Toki on olemassa näitä puritanisteja, jotka eivät suvaitse mitään poikkinaista sanaa ja polttavat sitten kritisoijan kodin ja silpoo meikäläisen perheen, eikun siis kritisoijan perheen.

Jos pitäisin blastbeastistä ja pelkästä monotonisesta murinasta, saattaisin jopa tykätä blackmetallista ihan jo noin yleisesti. Tämä on ehkä lähinnä sitä mihin tulen koskaan pääsemään, koska yksikään kappale ei ärsyttänyt minua ja pää sekä jalat vispasivat lähes jokaisen kappaleen tahdissa.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2007-03-23
Arvostelija : Anssi Tenhunen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.