Slipknot – Slipknot

Slipknotin levytysura alkoi jo vuonna ’97, jolloin bändi julkaisi nyt jo lähes keräilyharvinaisuuden, Mate, feed, kill, repeat -pitkäsoiton. Vuonna 1999, muutaman miehistövaihdoksen jälkeen ja uuden laulajan astuttua kuvioihin, tuli sitten tämä Slipknot -niminen tuotos, jonka kaikki varmaan tietävätkin. Kolme vuotta sitten ilmestyttyään levy oli todella kova tuotos, jota allekirjoittanutkin aikansa luukutti. Olihan tämä aikansa melko rankkaa, mutta aika multaa muistot, valitettavasti.

Levy lähtee käyntiin omituisesti nimetyllä numerosarjalla, joka toimii introna koko lätylle. Jotain tolkutonta mölinää ja kolkotusta raita pitää sisällänsä, mutta pedon todellinen luonne paljastuu, kun nyt jo varsin legendaarinen (sic) potkaisee levyn täydellä teholla käyntiin. Maskinaamat antavat palaa 2 perkussionistin ja entisen jazz-rumpalin voimin ja jälki on sen kuuloista. Jokainen isku ja filli on paikallaan metronomin tarkasti ja livenä olisikin kiva ollut katsoa vain rytmiryhmän työskentelyä patteriensa takana. Kitaristi ja muu ryhmä ovatkin vain eräänlaisina statisteina koko touhussa, eikä kyseisten musikanttien panoksesta tai työskentelystä voi oikein sanoa mitään sen tarkempaa.

Levy nytkyttää eteenpäin tasaisen tappavasti, pariin otteeseen ladaten tiskiin lähes ärsyttävän tarkkaan harkittuja hittilurituksia, joita ei onneksi ole Wait and bleed ja Spit it out:n lisäksi enempää. Mikä levyllä on oivallettu varsin mainiosti käyttää hyväksi, on eräänlaisten hengähdystaukojen käyttö kappaleissa. Välillä ääniaalto peittää kaiken alleen, vetäytyäkseen hetken hengenpidätyksen jälkeen takaisin.

Vokalisti hoitaa hommansa osassa kappaleita juuri niinkuin pitääkin, mutta sortuu pari turhaa kertaa ärsyttävään ja turhanpäiväiseen numetalräpsytykseen. Mikään kultakurkku herra Corey Taylor ei ole, mutta hoitaa hommansa levyllä kiitettävästi, vaihdellen tyyliä puheähinästä karjumiseen ja pariin otteeseen myös varsin mukavalta kuulostaviin puhtaisiin lauluihin.

Sanoitukset ovat niin mitäänsanomattomia, että niihin en puutu kuin toteamalla, että taas kerran kyseessä on numetal ja kaipa kohdeyleisö näistä jotain irti saa. Mitään ideologiaa tai syvempää sanomaa sanoituksiin ei sisälly ja mahdollisten kielikuvien takaa on mahdotonta yrittää mitään merkityksiä tulkita, sillä niin täyttä pötyä ne ainakin allekirjoittaneen korviin ovat. Kovasti ollaan vihaisia ja paha olo velloo pään sisällä ja isi ja äiti on tyhmiä jne.

Slipknot on hyvä levy, mutta se neljän vuoden takainen rankkuus on nykyisin varsin suhteellinen käsite. Mitään Celine Dionia tästä ei ole tullut, mutta eipä tämä ole kyllä kovinkaan rankkaa verrattuna esim. Rotten soundiin. Mikä eniten tässä ärsyttää, on hyvän bändin totaalinen kapsahtaminen kantoon Iowa-levyllä pari vuotta sitten. Kaikki numetalräpit ja Kornilta plagioidut valituslaulut olisi voinut jättää levyltä kokonaan pois ja sanoituksien merkityksellisyyteen olisi voinut myös panostaa. Kyllähän tätä aina huvikseen kuuntelee pitkien taukojen välissä, lähinnä tosin siksi, että rytmityöskentely on niin suvereenia. Jos kuluttajan pitäisi valita kuriositeettina, että ostaako tämän vai Iowan, niin päätös ei ole kovin vaikea. Kyllä tämä Kornien, Deftonesien ja Marilyn mansonien väliin mahtuu levyhyllyyn.

Arvostelu julkaistu : 2003-03-25
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.