System Of A Down – System Of A Down

Ennenkuin Chop suey valloitti pissisten sydämet radion kautta ja Toxicitya sai kuulla jokaisessa Helsingin kapakassa jonkun jurrilaisen suusta, oli bändi julkaissut levyllisen todella omituista uuden ajan hevimeteliä. Itse sain lukioaikoina kuulla harva se päivä kommenttia tämän bändin diggaamisesta, mutta kuten sanotaan, ajat muuttuvat, ja sainkin omaksi hämmästyksekseni huomata, että parin vuoden päästä tätä ekaa levyä kyseltiin lainaan taukoamatta. MTV on varsin mahtava media. Valitettavasti.

Se missä Toxicity oli yleisilmeeltään varsin tasainen ja pehmeä, on S/T todella särmikäs ja riuhtoileva. Jo avausraita Suite-pee antaa esimakua vajaan kolmen vartin matkasta todella erilaiseen ja uuteen metallin maailmaan. Itseasiassa SOAD:n tyyliä on hyvin vaikea kuvailla. Se on sekoitus jazzia, armenialaisia kansanlauluja, thrash-, speed-, death- ja numetallia. Sitten taas toisaalta ei mitään näistä. Kuulostaa todella kuvottavalta, mutta toimii tosiasiassa aivan loisteliaasti. Tyylitajua näiltä herroilta ei puuttunut silloin, eikä puutu tänäkään päivänä. Musiikkityylin ja teeman vaihtaminen kesken kappaleen käy lennosta ja koko ajan touhua leimaa hallittu ote kaaoksesta.

Koska nykyajan nuoriso (bändin suurin kohdeyleisö?) on niin kovin tiedostavaa, niin “musiikissa pitää olla sen soiton lisäksi sanallista sisältöä.” Tässä vaiheessa kaikki kotona istuvat numetalteinit voivat alkaa kiristellä puuhelmiään, sillä System of a down ei ole sitä perushuttua, kuten monet aikakautensa muut aktit. Mukana ei ole gangstaräppiä, ei valitusnarinaa, ei ihmisten leimaamista paskaksi eikä ennen kaikkea mitään poliittista leimaa, tyyliin Rage Against the Machine.

SOAD ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, mutta siinä missä RATM asettuu vasemmistoon, SOAD nousee moisen yläpuolelle, tasaisesti vittuillen suuntaan jos toiseen. Kantaa otetaan niin ihmisen ahneuteen, huumepolitiikkaan kuin armenialaisten kansanmurhaan. Sanoitukset ovat hyvin täynnä kielikuvia ja ideaa niiden takana on vaikea tajuta, ellei ole todellinen Sherlock ja lue kansipapereita, joissa kappaleiden taustatarinat on selvitetty muutamalla virkkeellä. Kaikki varmaan tajuavat viestin Peephole -kappaleessa: Don’t you ever get stuck in the sky, when you’re high. Toki mukana on ympäripyöreää höpöhöpöä, mutta varsin hauskaa sellaista. On mukavaa hieman vakavamman sävyisen rääkymisen ohessa kuulla lähes lastenlaulumaisia lällätyksiä ja liirumlaarumeita. Vokalisti Serj Tankian on selkeästi varsin moniulotteinen sanoituksissaan ja myös kuulostaa siltä. Hetkittäin Tankian paahtaa kuin pahin viskiraspikurkku henkensä hädässä, hengähtää sekunnin murto-osan ja lurittelee seuraavaksi kuin enkelikuorosta karannut.

Pelkillä sanoillahan ei hyvää bändiä tehdä, mistä päästäänkiin siihen soittopuoleen ja levyn yleiseen soundimaailmaan. En voi oikeastaan muuta kuin todeta, että soitto toimii yhteen aivan loistavasti. Bändin sisäiset kemiat ovat jotain käsittämätöntä, minkä voi todeta yhtyeen livekunnosta. Riffit ovat monilta osin oivaltavia ja lapsellisimmillaankin oudolla tavalla kiehtovia. Samalla tavalla kuin vokaalit, riffit ovat ajoittain vakavia jyräyksiä, muuttuen lennosta täydeksi pilipaliksi. Rytmiryhmä on tasaisen tappava ja rumpalille propsit siitä, että mihinkään turhaan filli-iloitteluun ei ole sorruttu. Koska kyseessä on bändin debyytti, miksauksesta huomaa, että hiukan on soundeissa säästelty. Mistään Untouchablesista nimittäin ei ole kysymys. Tosin moiseen ei ole tarviskaan, koska bändin soitto kulkee ja soundeista saa selkoa sen verran kuin on tarviskin. Yleisilme on täynnä säröä ja epätasaisuutta, mutta moisesta ei välitä sentin vertaa levyn pyöriessä lautasella.

System of a downin debyytti on täynnä kovaakin kovempia biisejä. Yhtään huonoa hetkeä levyltä en esiin pysty nostamaan ja tämä onkin se kriteeri, miksi levy ansaitsee täydet pojot. Koska levy on jo viisi vuotta vanha ja bändin soundi siloittunut niin paljon, voi Toxicityn aikaan bändiin tutustuneille debyyttilevyn kuunteleminen tuottaa nykimistä. Bändiä ennen kuulemattomien kannattaa säästää karkkirahat ja hakea levy kokoelmiin kipikapi vauhtia. Parempaa debyyttiä en ihan heti pysty muistamaan, mikä on varsin hyvä merkki. Tai sitten “olen tosiaan jäänyt taivaalle”…

Arvostelu julkaistu : 2003-03-25
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.