Pax Americana – Diskografia

Saksofoni ja punk ei ole aivan ilmeinen, mutta sitäkin räjähtävämpi yhdistelmä. Musiikkinsa puhaltimien ja kielisoittimien rämäpäisesti svengaavalle yhteissoinnille rakentaneita punk-yhtyeitä ei historia kovin montaa tunne. Tunnetuin esimerkki lienee 70-luvun lopulla kulttimaineeseen noussut brittiläinen X-Ray Spex. Mutta kyllä Suomessakin osataan. Osaaminen tuntuu tosin keskittyneen muutamaan ihmiseen. 90-luvulla toimineet Olotila ja Alakulttuurin Kusipäät sekä tuoreempi kokoonpano Pax Americana ovat periaatteessa saman idean eri manifestaatioita. Yhdistävänä linkkinä on kolme herrasmiestä: Satru (saksofoni), Janne (kitara) ja Tommi (basso). Kahdessa ensimmäisessä yhtyeessä kuultiin myös naislaulua, mutta perussoundi on kaikissa sama; hienoisia hardcore-sävyjä sisältävää, kantaa ottavaa punkkia, jossa saksofoni on enemmän kuin mauste. Se on kiinteä ja korvaamaton osa kokonaisuutta.

Tämän vuosituhannen fonipunk-reinkarnaatio Pax Americana painui sekin telakalle viime vuonna. Tilinpäätökseksi yhtye päätti niputtaa yhteen aikaisemmin vain seiskatuumaisilla julkaistun tuotantonsa kokoelma-cd:ksi. Bonukseksi sekaan on viskattu muutama vanhempi harvinaisuus sekä neljä uutta, viime kesänä äänitettyä kappaletta. Levy kantaa nimeä Diskografia, mutta totaalisen kaikenkattava kokoelma ei ole kyseessä. Joukosta puuttuu esimerkiksi kappaleita Mädels No Mädelsin kanssa tehdyltä splitiltä.

Soundillisesti Pax Americanan yhdistelmä vimmaista rähinää ja saksofonimelodioita toimii siinä missä edeltäjäkokoonpanojenkin kohdalla. Levyä kuuntelee mielellään jo pelkästään yhtyeen mahtavan soundin takia. Kokoelman 26 raidan pyörähdettyä läpi muutaman kerran joutuu kuitenkin toteamaan biisimateriaalin laihuuden suhteessa aikaisempiin kokoonpanoihin. AK:n rumpalinakin vaikuttaneen Miikan räyhäkkäämmässä huutoilmaisussa pysyttelevät vokaalit siirtävät melodian saksofonin päähuoleksi. Tämä osoittautuu hieman ongelmalliseksi, sillä Satrun fonikuviot toistavat varsin paljon itseään ja yhtyeen materiaalista puuttuu yleensäkin melodinen iskevyys. Kyllä Pax Americanallakin hienoja kappaleita on (eritoten Paskat talteen 7” ja uudet raidat), mutta Yhtye nimeltä punkin tai 200 päivään kaltaista helmeä ei tuotannosta löydy.

Nuoruuden uroteot ovat siis ylittämättömiä – paitsi yhdessä asiassa. Sanoitukset ovat kypsempiä ja vakuuttavampia. Sosiaalipummiuteen perspektiiviä tuova Nuori ja syrjäytynyt, yhdysvaltalaissotilaiden ilmaisista kosmeettisista eduista valaiseva Ei voi olla totta ja äänestämistä käsittelevä Itsepetosta tulevat ensimmäisinä mieleen. Mieleenpainuvin on varmastikin viime keväänä toimintansa lopettaneelle Vuoritalolle omistettu skene-introspektiivi Jonkinlainen muistokirjoitus. Helkkarin hyvä lopetus kokoelmalle.

Sillä välin kun uutta mökkii jostain hoitaa koittaa
Voi sitä Factoryskin punkkia soittaa
Ehkä tuntuu ettei se enää ihan riitä
Mut niinku sano Manukin: Kyllä se siitä

Jos ajattelee levyä dokumentaationa yhden bändin taipaleesta, on siinä perfektionistin näkökulmasta katsottuna muutama aukko. Best of -mielessä siinä taas on liikaa kamaa. On kuitenkin hienoa, että näistä kappaleista voivat nyt myös nauttia ne, jotka eivät aikoinaan niitä seiskoja ostaneet. Ja jos ihmettelee miltä saksofoni kuulostaa punkin kontekstissa, ei tämä ole ollenkaan hassumpi valinta tutustumislevyksi. Seuraavaksi sitten Olotilan 31 laulua masennuksesta ja toivosta ja AK:n Noitavaino, jos sen sattuu jostain löytämään. Siinäpä muuten, levy joka kaipaisi kipeästi uudestaanjulkaisua. Suomen punk-kustantajat huomio!

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2007-01-18
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.