Agressor – Deathreat
Enpä olisi tämän bändin kotomaata aikoinaan arvannut pelkän musiikin perusteella, jos se olisi alastomana eteeni tyrkätty. Näitä ranskalaisia voinee hyvällä omallatunnolla ja maulla kutsua varsinaisiksi pioneereiksi kuoleman kentällä, sillä ensilevynsä ilmestymisvuotena 1990 oli eurooppalainen deathmetal vielä varsin pienillä panoksilla varustettua, muutamaa pohjoismaista poikkeusta lukuun ottamatta. Eipä Agressor silti kovinkaan isoksi nimeksi ole päässyt kasvamaan, johtuen osaltaan 90-luvulla pitämästään tauosta ja osaltaan ties mistä. Uutukainen on kuitenkin sen verran vahva osoitus juurien mahdista ja niiden taidokkaasta kokkauksesta, että levyä kuuntelee mielellään muutenkin kuin pelkkänä kulttilegendan jätöksenä.
Agressorin tyyli on sekoitus Florida-liiton teknistä brutilointia ja keskisemmän Euroopan vauhdikasta, thrashillä itseään vahvasti maustavaa kuolojyminää, jota esimerkiksi Vader vahvasti edustaa. Vaikka yhtyeen kokoonpano onkin vuosien saatossa vaihdellut enemmän kuin normibändille olisi terveellistä, on sen kantava voima Alex Colin-Tocquaine säilyttänyt korisevan käskytyksensä ja riipivän riffikoneensa. Agressor ei siis leiki millään muotoa moderneilla muovimuoteilla vaan luottaa silkan teräksisen pamputuksen voimaan.
Jo levyn aloittava nimibiisi takoo kuulijan kalloon suurimman osan levyn etenemisen kannalta tarvittavasta informaatiosta. Tempo muuttuu biisin edetessä keksitempojyräyksestä blast-jyryyttelyn kautta thrashnakitteluun ja takaisin alkuasetelmiin. Sinne tänne ripotellut leadkitaroinnit terästävät keitosta muutaman asteen uhkaavammaksi ja riffit sanalla sanoen jyrsivät itsensä vahvemmankin mielen tietoisuutta riepottamaan. Tästä on siis hyvä alkaa. When Darkness taasen sukeltaa sumeilematta pimeyteen, vauhdista tinkimättä. Alun puhdas kitaranäppäily nostattaa niskavillat pystyyn ja temmon noustessa yli 200 iskun polttaa riffimyrsky viimeisetkin karvat karrelle. Vaikka Agressor onkin varsin suoraviivainen yhtye, löytyy sen arsenaalista miellyttävän paljon dynamiikkaa ja suoranaista draaman tajua. Jännitteet kasvavat yksinkertaisilla mutta sitäkin tehokkaammilla sovitusratkaisuilla ja pitävät mielenkiintoa yllä, vaikka hieman keskinkertaisemmat riffitykset pääsisivätkin valloilleen.
Levy kärsii hieman liian pitkästä kokonaismitasta ja sen kahdestatoista kappaleesta neljänneksen pois pudottaminen ei olisi ollut ollenkaan huonompi ajatus. Tällöin olisivat levyn kohokohdat päässeet enemmän oikeuksiinsa. Neljäs kappale, eeppissävytteinen munkkikuoroilla höystetty Warrior Heart, ja sitä seuraava murhanhimoisesti rynnäköivä Lust Of The Flesh muodostavat mitä parhaimman taistelukaksikon. Vastakohdat toden totta täydentävät toisiaan. Sen sijaan heti perässä seuraava War In Heaven taantuukin jo keskitasoiseksi tappotantereen siivoajaksi. Giant Of Oldin post-apokalyptinen rytyytys ja nykivät riffit sen sijaan luovat jälleen kirkkaampia, piristävästi rikinkatkuisia tulevaisuudenkuvia runneltuun mieleen. Tappolista jatkuu Transmutationilla, joka on varsin nimensä mukainen ja sisää toinen toistaan viehättävämpiä kiemuroita. Levytyksen päättävä Hellhammer-koverointi Agressor puolustaa paikkaansa yksinkertaisella, tajuttoman tehokkaalla kertosäehokemallaan ja antaa levylle sen kaipaaman rujon, anteeksipyytelemättömän loppukaneetin. Mieleni tekee siis pyörittää lättyä uudemmankin kerran heti perään.
Agressor on elämänsä kunnossa ja luo yhä uusilla kikoilla jämäköitettyä itsensä näköistä rusikoimista, joka kiskoo luokseen vääjäämättömästi kerta toisensa jälkeen. Vaikka Deathreat pääsisikin jossain vaiheessa puuduttamaan, sen sisältämät koukerot aukaisevat ennen pitkää itsensä, kunhan niitä jaksaa tarpeeksi kauan korvakäytävillään tapittaa. Erittäin suositeltavaa panostusta.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-01-07
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.