Au Pair – Lajien Välistä

Jonkinlainen klikkaus tapahtui mielessäni, kun Au Pairin kakkosalbumi loppui ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen ja alkoi sekunnin hiljaisuuden jälkeen uudestaan. Se, mikä kuulosti ensin teennäisen ärsyttävältä pettymykseltä, muuttuikin nopeasti johdonmukaiseksi ja toimivaksi musiikkikokemukseksi.

Hivenen ärsyttävältä osa uusista biiseistä kuulostaa edelleenkin. Laulaja Tomi Tuomaala on muuttanut tyylinsä suoraviivaisemmasta julistamisesta leikkisämpään ja suoraan sanottuna välillä lässyttävämpään suuntaan (Mäen päällä, 6-0 ja Liha on hyvää). Uusille kuuntelijoille vaikeasti lähestyttävä tyyli voi aiheuttaa johtopäätöksen, ettei Tuomaala osaisi laulaa; vanhemman materiaalin perusteella sanoisin, että ilmaisukyky on kyllä hallussa, mutta liekö nyt pyritty omaperäisyyteen turhin keinoin. Vastarinta murretaan, sen huomaa viimeistään silloin, kun murtaa ärrää mielessään Lautturin soidessa.

Au Pairin liki kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen debyyttilevyyn verrattuna Lajien välistä on monipuolisempi, rauhallisempi, mutta myös painostavampi kokonaisuus. Yhtyeen omin sanoin kuvaama “edistyksellinen punk” jalostui muotoonsa jo mainioiden demojen aikana. Voiko tämä rakkaus olla synti? -albumi kuulosti ilmestyessään jo ”rauhoittuneelta Au Pairilta”. Uuden levyn myötä se kuulostaakin yllättäen suoraviivaiselta, niin paljon monipuolisempi Lajien välistä on.

Aggressiivisuus on yhä alati läsnä. Jos levyn aloittava Mäen päällä on toiselle korvalle sähköiskuja saava James Brown, on se toiselle korvalle Radiopuhelimet. Halutessa jatsahtavalta kuulostava Enkeli kuulosta Au Pairin asteikossa kauniilta kaukorakkauden kaipuulta, mutta silti järki takaraivossa toivoo, että enkeli lentäisi kaipaajaltaan turvaan.

Suoraakin viivaa kuljetaan. Se, joka näyttää tien, Hyväksikäyttöjuttu ja 6-0 muodostavat levyn alkuun tuiman ryhmän suomalaista melurokkia, jolla on vankka alakulttuuriperinteen tausta. Puolimatkan jälkeen rähisevät Aina, Tyttö, tule lasteni äidiksi ja Liha on hyvää. Levy noudattaa kovaa – hiljaa – kovaa – hiljaa -kaavaa, joka saa kokonaisuuden hengittämään ja veren kiertämään, pää ei puudu. Samalla se vie levyltä intensiivisyyttä.

Samanlaisia pakkomielteitä kuin yhtyeen aiempi tuotanto on saanut aikaan, ei Lajien välistä aiheuta. Au Pair on edelleen oma mainio itsensä, ja moneen muuhun verrattuna parempi. Kikkailu pysyy vielä tällä levyllä aisoissa, mutta sen verran matalaotsaiseksi tässä on pakko tunnustautua, että vielä joskus Au Pairilta toivoisi kuulevan sen totaalisen ilkeän levyn. Siis Au Pairin asteikossa ilkeän.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-12-20
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.