Deicide – Once Upon The Cross

Kuka ei ole Deicide -nimeä joskus kuullut? Kerrotaan nyt siis, että kyseessä on Floridalainen (todellista) deathmetallia soittava yhtye, jonka keulahahmo, Glen Benton, on varmasti yksi kummallisimmista ilmestyksistä koko muusikkopiireissä. Miehellä on polttomerkitty ylösalaisin oleva risti otsaan ja onpahan herra Benton tunnustautunut true saatananpalvojaksikin joskus haastattelussa sanomalla, että tappaa itsensä samanikäisenä kuin Jeesus oli, kun tämä kuoli. Uhkasi tappaa myös vaimonsa ja lapsensa, mutta meni vissiin homma vähän reisille, kun vieläkin setä jaksaa veivata. Nojoo, se siitä historiikista sitten. Deicide on siis sitä itseään. Nopeata, kaoottista ja lähes infernaalisen hyvin soitettua deathmetallia. Sanoituksissa kerrotaan siitä, kuinka kaikki kristityt pitäisi tappaa (Kill the christian), kieltää Jeesuksen opit (Christ denied), kuinka saatana hallitsee maata (When satan rules his world) ja kuinka kerran ristillä riippuessaan Jeesus sai saatanalta naurut päin naamaa (Once upon the cross). Eli voimme siis vain ihmetellä…

Okei, Deicide on tämäntyylisen tavaran ehdottomasti kruunaamaton kuningas. Norjalaiset (Old man’s child, Dimmu Borgir, Borknagar yms.) ovat vain pikkutekijöitä näihin kavereihin verrattuna. Siinä missä skandinaavit tukeutuvat syntikoihin ja “tunnelmallisuuteen”, luvatun maan pojat runttaavat asian suoraan läpi. Sanoja ei säästellä, nopeutta ei pihdata ja asenne tulee varmasti selväksi ennen pitkää. Tämä on varmasti yleinen mielipide asiasta, mutta pitää varmaan sanoa jotain itsekin. Deicide ei ole koskaan ollut mikään lempiyhtyeeni. Siitä diggailtiin joskus yläasteella ja Bentonia ihailtiin “koska se on niin kova jätkä” ja olihan siinä jotain kauhuromanttistakin mukana, kun kerran joku julkesi laulaa saatanasta ja helvetin kauhuista ja käski haistattaa vitut kristinuskolle. Eihän kukaan siitä mitään musiikillisesti silloin oikeasti tajunnut.

No, siitä ovat ajat muuttuneet ja nykyisin kaikki pitävätkin Deicidea lähinnä vitsinä, vaikka aika tosissaan tuntuvat miehet juttunsa kanssa olevan. Satan- Satan jutut ovat vanha vitsi ja onhan se aika säälittävää, että joku aikuinen mies viitsii moista paskaa jauhaa monta vuotta. Musiikillisesti en voi muuta kuin surkutella yhtyettä. Osaavathan äijät soittaa, mutta taidot menevät kyllä aika hukkaan. Benton sahaa bassoansa kuin mitäkin soolokitaraa, rumpali kuulostaa vähä- älyiseltä ja kitaristit tiluttavat aina samat soolot ja ränkyttävät aina samoja riffejä läpi. Ja vuodesta toiseen samoilla soundeilla ja lyriikoilla. Ja yhtye on sentään julkaissut jo 8 levyä perustamisvuoden ’87 jälkeen…

Once upon the cross on varmasti yhtyeen tunnetuin levy. Jo kansitaide herättää inhotuntemuksia. Ihmisen ruumis krusifiksiasennossa, peitettynä lakanalla, verta roiskittu ympäriinsä. Avaamalla kansivihkosen, kuva “paljastuu” Jeesukseksi, jolle on tehty ruumiinavaus. No hohhoijaa, voidaan sanoa jo tässä vaiheessa. Levyn alkaessa soida, tulee Deicidelle tyypilliset levynaloitukset, sampleja jostain elokuvasta tai takaperin puhuttua tekstiä, jossa ei useimmiten ole mitään tolkkua. Ovathan miehet oppineet soittamaan hallitummin kuin esim. Legion levyllä, mutta on tämä silti aikamoista paskaa. Yksikään kappale ei herätä mitää diggailufiiliksiä, ne kuulostavat kaikki samalta ja soundit ovat todella tuhnut. Ainoastaan haitsut ja basarit erottuvat tarpeeksi. Mitä tästä nyt voi sanoa… itkeäkö vai nauraa, kas siinä pulma.

Jos koet olevasi todellinen metallidiggari ja/ tai olet yläasteella ja haluat joskus päteä kavereille illanistujaisissa, niin tämä levy on omistettava. Muuten ei kannata vaivautua.

Yhteenvetona, eli jos joku puhuu joskus siitä, että Led Zeppelinin Stairway to heavenissa on takaperin soitettuna jotain saatanallisia sanomia, niin voit vetäistä ässän hihasta ja mainostaa Deiciden JOKAISTA levyä. Niitä ei tarvitse soittaa edes takaperin. Ja onpahan kansipapereissa sanatkin, ettei tarvitse yrittää arvailla, mitä Benton sanoo. Niin tai näin, Deicide on käsite. Levyn musiikillisista tai lyyrisistä ansioista en voi sanoa mitään, mutta eräänlaisena statussymbolina tämä levy on mainio. Siitä täydet pisteet.

Arvostelu julkaistu : 2002-09-03
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.