Mastodon – Blood Mountain

Jenkkiläinen sludge-yhtye Mastodon on hyvää vauhtia kohoamassa erääksi nykypäivän kovimmista metallibändeistä. Edellisen levynsä, Herman Melville -henkisissä vaahtopäissä seilanneen Leviathanin jälkeen bändi on vaihtanut suuremman levy-yhtiön huomiin ja saavuttanut mainetta ahkeralla kiertämisellä. Siksi onkin hienoa, että juuri tähän muutossaumaan Mastodon julkaisee toistaiseksi vahvimman levynsä.

Blood Mountain kuulostaa miellyttävästi sekä vanhalta että tuoreelta. Rumpali Brann Dailor meuhkaa edelleen patteristonsa takana kuin spastinen majava ja kitaristikaksikko Brent Hindsin ja Bill Kelliherin punomat riffit rimpuilevat entiseen malliin. Samalla melodisuutta ja fiilistelyä on tullut mukaan entistä enemmän. Näkyvimpänä muutoksena on Hindsin puhtaiden lauluosuuksien selkeä lisääminen. Mikäs siinä, jo Leviathanilla miehen laulu toi mukavaa vastapainoa basisti Troy Sandersin karjumiselle ja Blood Mountainilla miesten ulosanti toimii erittäin komeasti.

Vaikka puhtaita lauluja käytetään enemmän, ei Mastodon ole menettänyt piiruakaan rankkuudestaan. Heti avauskappale The Wolf Is Loose jyrää yli kuin lauma pillastuneita elefantteja Sandersin kuulostaessa vihaisemmalta kuin koskaan. Neljä ensimmäistä biisiä ovatkin parasta Mastodonia ikinä. Erityisesti mytologisen kauniilla lead-melodialla siunattu Sleeping Giant sekä Alice in Chains -tyylistä laulua mielipuoliseen progerönsyilyyn sekoittava Capillarian Crest iskevät ja lujaa.

Lyriikkapuolella on siirrytty edeltäjän valtameritunnelmista maan kamaralle, mustan ja punaisen sävyissä kylpevää vuorenrinnettä kapuamaan. Mytologiaa ja myyttisiä hirviöitä annostellaan edelleen reilulla kädellä, ja matkalla kohdataan niin ihmissusia kuin kyklooppejakin. Levyn kuunteleekin helposti läpi tyylikästä kansilehtistä silmäillen.

Ihan viiden pisteen arvoinen levy Blood Mountain ei kuitenkaan ole, se kun kärsii lässähtämisestä loppua kohti. Vedenjakajana tässä suhteessa voi pitää kakofonista ja nyrjähtänyttä Bladecatcher-instrumentaalia. Eivät sen jälkeiset kappaleetkaan huonoja ole, mutta ne yksinkertaisesti jäävät ylimaallisen jyhkeän alkupuoliskon varjoon. Toisaalta loppulevyltä löytyy sellaisia helmiä kuten Colony of Birchmen ja This Mortal Soil, jotka edustavat uudistunutta Mastodonia oivallisesti. Hieno Pendulous Skin puolestaan päättää levyn haikeisiin tunnelmiin. Tai päättää ja päättää, sillä viisiminuuttisen kappaleen perään tulee vielä toistakymmentä minuuttia tyhjää ennen pientä naureskelutuokiota.

Myös nimekkäistä vierailijoista olisi voitu ottaa enemmän irti, nyt ainoastaan Neurosiksen Scott Kellyn ärjyntä jää kunnolla mieleen. Mars Voltan Cedric Bixler-Zavala sekä Queens of the Stone Age -mies Josh Homme tyytyvät luikauttelemaan taustoja parissa biisissä.

Näistä seikoista huolimatta Blood Mountain on tähänastisen Mastodonin vahvin näyte. En rehellisesti sanoen uskonut mahdolliseksi sitä, että yhtye olisi Leviathanista petrannut, mutta aina välillä on virkistävää huomata erehtyneensä. Blood Mountainin myötä ei ole mitään rationaalista syytä, joka voisi estää bändin progeilevan metallifuusion murtautumisen entistä suuremman joukon tietoisuuteen. Crystal Skull sen pukee hyvin sanoiksi: tämä on syvä henkäys ennen syöksyä mustaan aukkoon.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-10-02
Arvostelija : Juho Leppänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.