Mars Volta, The – Amputechture

Vicarious Atonement sysää kuuntelijan Amputechturen syövereihin. Kappale toimii unenomaisena, jazzahtavana portaalina The Mars Voltan ajankohtaisiin sielunmaisemiin. De-loused in the Comatoriumin lähimuistiin palauttava Tetragrammaton syöksähtelee ympäri aivoja kuin säikähtänyt, eksynyt impulssi, pysähtyen välillä korkeintaan vetämään henkeä. Vermicide toimii tiiviinä aivokuorena, minkä kertosäkeeseen suorastaan odottamalla odottaa törmäävänsä – aina ennemmin tai myöhemmin suunnanvaihdon jälkeen.

Meccamputechture on virkeästi aaltoileva irtiotto, muttei missään mielessä edusta linjakkainta, eikä toisaalta myöskään värikkäintä Mars Voltaa. Toimivaa chorusta lukuunottamatta sävellyksellisesti latteahko anti ja pitkällinen – joskin innokas – soolottelu ei vähänkään lyhytjännitteisimmille kuulijoille riitä yhdentoista minuutin täytteeksi. Keskittymiseni hellentäessä otettaan aivan hienoisesti, huomaan kiinnittäväni enemmän huomiota platan soundeihin. Äänimaailman tekninen toteutus ei nimittäin aivan yllä ylvääseen edeltäjäänsä, vaikka tarjoileekin taas oivaltavaa efektointia ja näkemyksellisyyttä.

Latinalaisen Amerikan sävyt päästetään pulppuamaan pintaan suloisen haikeassa, sovitukseltaan vahvan kontrastisesti tyylikkään riisutussa Asilos Magdalenassa. Seuraavaksi päästetäänkin koirat irti ja silmät lentoon, kun terävä ja ryhdikäs Viscera Eyes pureutuu suoraan asiaan… aina vajaan kuuden minuutin merkkipaaluun saakka, missä naurettavan kitarabridgeriffin kautta heitetään jamivaihde jo hieman jähmeän taikinan päälle ja turhan mittavan kitarasoolon kautta toiseen – tällä kertaa ontuvaan – kliimaksiin, mistä vielä pahemmin kompastuen häivytetään ulos ja heitetäänkin jo uutta lihakimpaletta leijonille. Kaiken tämän ylenpalttisesti tarjolla olevan kitaroinnin keskellä tulee ajatelleeksi onko sovitusten (varsinkin liitoskohtien) rima asetettu tuuman verran liian alas, sekä orkestraatioiden ja soitinnosten kekseliäisyys ottanut hieman takapakkia.

Day of the Baphomets alkaa myrskyisästi ja kaappaa mielenkiintoni nopeasti takaisin. Monitasoinen raita paljastuu lopulta hienostuneeksi, latautuneeksi sokkeloksi, jossa ei koskaan tiedä mitä seuraavan terävän kulman takana odottaa. Viimeisenä on vuorossa tunnelmallisen tummasävyisesti jazzahtava El Ciervo Vulnerado, joka on komea ja kokoava lopetus Amputechturelle…

…joka paljastuu lopulta ahdistavan hienoksi, lähestulkoon massiiviseksi lasimaalaukseksi, missä yksi väreistä on joka valossa hivenen liian haalea. Orkesteri toki edustaa maailmanluokan lahjakkuutta, mutta eritoten laulusuorituksista puuttuu hetkittäin Frances the Muten niin antaumuksellinen ja soinnikas pohja. Kuten minulle oivaltaen huomautettiin, ovat yhtyettä luotsaavat Omar Rodriguez-Lopez ja Cedric Bixler-Zavala kenties jääneet loukkuun joihinkin toistuvista maneereistaan. Terävä ja lennokas yhtye yhä edelleen on, mutta syyttäkää minua optimistiksi kun hissi jää neljänteen kerrokseen.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-10-02
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.