Hatebreed – Supremacy

Fanin tekemät arviot ovat yleensä kauheaa luettavaa. Mietin kauan miten voisin kirjoittaa Hatebreedista arvion ilman vaaleanpunaisia laseja, arvion joka olisi ylenpalttisesta hehkutuksesta vapaa ja silkkaa rehellisyyden riemujuhlaa. Totesin sen olevan mahdotonta. Olen seurannut yhtyettä sitten vuoden 1997 Satisfaction Is The Death Of Desire -levyn, ja jokaikinen Hatebreedin kokopitkä on osaltaan auttanut jaksamaan etiäpäin elämän koukeroisilla ja hikisillä hiekkateillä. Joojoo, jokainen tietää jutun sen oman Bändinsä kohdalla. Tunnenkin häkellyttävän naiiviisti olevan jotain yhtyeelle velkaa menneiden takia, meinaten aluksi jäävätä itseni koko levystä.

Sitten päätin jääviyden olevan pelkkä mielentila, ottaa hc-härkää sarvista ja lukea vokalisti Jamey Jastan kirjoittamat saatetekstit, saadakseni hieman perspektiiviä hommaan. Teksteistä päätellen vokalistilla on ollut kohtalaisen tiukat paikat viime vuosina. Syvästi sydämellisissä teksteissä mies kertoo vajonneensa depressioon edellisen, The Rise Of Brutality -levyn kiertueen aikoihin, ystävien ihmetellessä mikä nyt on kun ei maailman suurimman metallisen core-bändin laulajan pesti maita. “Mutta sinähän olet Headbangers Ballin juontajakin, mikä voi masentaa!”. Ei kait siinä, dokaa, vedä huumehia ja ylensyö suruusi, kuten Jasta kertoo tehneensä, ja kyllä se masennus alkaa niskaan puuskuttamaan. Yhteen aikaan mies omien sanojensa mukaan ajatteli vetäytyvänsä musiikkibisneksestä kokonaan.

Uuden Supremacy-levyn sanoituksia tutkiskellessa ei moista uskoisi, eikä Hatebreed yksinkertaisesti olisi yhtään-hemmetin-mitään ilman vokalistiaan. Mikäli tuo kuulostaa huikentelevalta fanitukselta, ei tarvitse kuin kuunnella Jastan täystuhomaista karjuntaa aloittaja Defeatistilla. Mies kertakaikkiaan tappaa kaikki sellout-huhut siihen paikkaan. Hiukankin kovemmalla volyymilla soitettuna kappale nostattaa sellaiset adrenaliinit vereen ja kylmät väreet pintaan, että aamukahveja ei edes huomaa kaipaavansa. Vokalistin tavaramerkkimäisen positiiviset, Dr Phil metamfetamiinipaukuissa – sanoitukset ovat alati läsnä, mutta The Rise Of Brutalityn teksteistä paistanut voittamattomuuden tunne ei tällä kertaa välity samalla voimalla. Tästäkin huomaa sanoittajan joutuneen muutamankin rankan paikan eteen viime aikoina. Toisaalta, Mind Over Allin “no limit to what can be seen, power that is yet to be seen, end the instability, stare now into glory” -riimittely kertoo kaiken olevan reilassa tämän päivän Hatebreed-leirissä.

Musiikillisesti, niin, mitäpä uutta tästä voisikaan sanoa? Yhtye on kertakaikkiaan itsensä, niin hyvässä kuin pahassakin. Suoraviivaistakin suoraviivaisempaa, puhdasverisen metallista hardcorea ilman turhia ulinoita ja hempeilyjä. Eli tasan tarkkaan se bändi jota minä haluan kuunnella ollessani ärsyyntynyt, kaivatessani energiaa, nostaessani puntteja, lähtiessäni bileisiin tai itse asiassa tehdessäni ihan mitä hyvänsä. Energiaa, asennetta, raskautta, positiivisuutta. Toisaalta, siinä missä Supremacy on fanille lähes täydellinen levy, se voi olla jollekulle muulle aivan käsittämättömän tylsä. Suoraviivainen brutaalius muuttuu nopeasti junnaavaksi mylvinnäksi, ja minun mielestäni loistavat positiiviset sanoitukset ovat jonkun toisen naiivia pullistelua. Epäilevien Tuomasten kannattaneekin tarkastaa Supremacyn E-kortti Roadrunnerin sivuilta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-09-15
Arvostelija : Juhani Pitkänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.