Jucifer – If Thine Enemy Hunger

Uusimpia Relapse-kiinnityksiä edustava Jucifer on yhtiön metallimekkalalinjasta melko lailla poikkeava duo. Parivaljakko Amber Valentine (kitara, laulu) ja Edgar Livengood (rummut) ottaa tyylilliseksi lähtökohdaksi stonerin, josta se liukuu milloin melodisempaan indieen milloin doomimpaan ilmaisuun.

Vaikka Jucifer onkin uusi yhtye Relapsen tallissa, on sillä takanaan yli kymmenen vuoden ura, johon mahtuu pari albumia ja muutama EP. Jucifer on siis tätä nykyistä White Stripesin laukaisemaa duo-villitystä (esim. Death From Above 1979, The Kills) vanhempi tapaus. Kaksikon tuotantoa on kuitenkin alusta saakka leimannut epätasaisuus. Edellislevy I Name You Destroyer oli varsin toimiva ja monisävyinen rock-levy vaikka siitä olisi sietänyt karsia muutaman turhemman esityksen pois. If Thine Enemy Hungerillakaan ei voi välttyä tyhjäkäynniltä, mutta sen lisäksi kokonaisuutta kalvaa omaperäisyyden puute ja todella puuduttava alku.

Yhteensä melkein vartin kestävät kaksi ensimmäistä kappaletta ovat nimittäin niin laahaavaa stoner rockia, että niitä voisi surutta kutsuta doomiksi jos mukana olisi enemmän metallista raskautta. She Tides the Deep/Centralia –parivaljakko ei ole huono, mutta peräjälkeen kuultuna niiden keskinkertaisuus korostuu. Tulee tunne, että levy ei millään lähde käyntiin.

Aikaisemmin Juciferin levyillä on saattanut kohdata myös melvinsmäisen raskasta rähinää ja laiskan ultracoolia särögroovea. If Thine Enemy Hungerilla yhtye tuntuu pikemminkin viihtyvän vahvasti Throwing Muses/Belly-henkisessä indierockissa. Tämä on huono korvike aikaisemmalle sävellystyölle, jossa ei ehkä pyritty keksimään pyörää uudestaan, mutta joka kuulosti kaiken puolin persoonallisemmalta. Sinänsä melodisempi linjaus ei haittaa, koska Valentine osaa hyödyntää lauluääntään myös popimmassa kontekstissa.

If Thine Enemy Hunger on parhaimmillaan Hennin Hardinen kaltaisia tarttuvan melodisia koukkuja ja stoner-jyrää yhdistelevissä kappaleissa. Four Suns ja In a Family Way ovat ok kappaleita, jos pääsee yli siitä, että ne muistuttavat kovasti mainittuja naisvetoisia yhtyeitä. Banjo tuo oman persoonallisen mausteensa muutamaan biisiin, joista paras on ehdottomasti espanjaksi laulettu Luchamos. Siinä on juuri sitä viileää viettelevyyttä ja persoonallisuutta mikä erottaa Juciferin lukuisista tusinastoneria vääntävistä pumpuista.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-10-14
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.