Dead Man In Reno – Something So Cliche

Kuvittelepa, että olet menossa lempibändisi keikalle. Ennen varsinaisen pääesityksen alkua luvassa on jokin lämppäribändi, josta et ole aiemmin kuullut. Kun tämä lämppäri sitten astelee lavalle, suhtaudut siihen varovaisella kiinnostuksella: “katsotaan nyt mitä pumppu osaa”. Pari biisiä menee, eikä meno kolahda sitten ensinkään, mutta kohteliaisuussyistä taputat silti. Pari biisiä lisää, ja ainoa tuskansekainen ajatus päässä on: “Mikseivät nämä tahvot jo häviä lauteilta?” Jos jokin bändi sopisi tähän kuvaukseen, se olisi Dead Man in Reno.

Koska positiivisten asioiden sanominen on kivaa, käyn ensin läpi lätyn hyvät puolet. Bändillä on repertuaarissaan varsin nätti akustinen välisoitto, yhdessä biisissä on mainitsemisen arvoinen rauhallisempi osio, ja pari riffiä nylkyttävät mallikkaasti. Niin, ja takakannessa yhdellä jantterilla on päällään Godspeed You Black Emperor! -paita. Lyhyestä virsi kaunis, kuten jo vanha kansa viisaudessaan tiesi lausua.

Mistäpä sitä sitten aloittaisi miinusmerkkisten asioiden puimisen? Takakannen reikäpäisen mainoshehkutuksen mukaan yhtyeen musiikki on sikaranggaa DIY-metalcore-tykitystä. Do It Yourself! Uskottavia jamppoja siis! Mutta voi! Asianlaita on valitettavan toinen: Dead Man in Reno soittaa niin munatonta lätkytystä, että kuninkaalliset eunukit heittäytyisivät kuiluun silkasta myötähäpeästä. Aloitetaanpa vaikka laulajan ääntelystä. Jos musiikkityyli vaatii, että laulaja huutaa saadakseen sanomansa perille, niin minkä ihmeen takia ei sitten voi huutaa kunnolla? Jos huudetaan, niin huudetaan sitten kanssa niin, että siivooja saa pyyhkiä seuraavana aamuna verta nauhoituskopin seinältä. Tällainen onneton pihinä kuulostaa lähinnä kasiluokkaiselta, jota keljuttaa kun äiti ei antanut pelata WoWia naapurin Tapzan kanssa.

Noh, jos huutopuoli on täysin ahterista, niin eipä hätää! Kosmisen tasapainon vuoksi myös ajoittain annostellut puhtaat laulut saavat aikaan oksetusreaktion. Siinä on kuulkaa ilonpidon hetket käsillä, kun superärtsyn mättöosuuden jälkeen sankarimme tarttuu mikkiin veivatakseen Simple Plan -tyylistä meagainsttheworld-matskua. Uu jea.

Myös soittopuolen osalta levyn nimi hersyy herkullista ironiaa. Levy on täynnä riffejä, jotka vaikkapa länsinaapurin At the Gates soitti vuonna kivi ja keppi valovuosia paremmin. Kova on ollut poikain aivoriihi siis. Lujasti promoteksti jaksaa hehkuttaa bändin omaperäisyyttä, mutta ainakin minun tutkani alta kaikki siihen suuntaan viittaava lipsahti melkoista haipakkaa tiehensä. En erityisemmin miellä nykypäivänä filleinä käytettyä nopsaa tuplabasaritamppausta saati kahdella kitaralla soitettuja melodioita omaperäiseksi. Tilutussoolotkaan eivät erityisesti saa hihkumaan onnesta, silkkaa kuraa ne nimittäin tällä lätyllä ovat. Myönnetään nyt kuitenkin, että kaikki soittajat ovat varsin taitavia kyllä. Seuraavalla tunnilla opimme käyttämään tuota taitoa tarttuvien ja toimivien kappaleiden luomiseen, eikös joo?

Rehellisesti, käsi sydämellä en keksi ainuttakaan syytä tämän levyn hankkimiseen. Jos saman genren sisältä pitäisi parempia esimerkkiyhtyeitä hakea, niin vaikkapa Killswitch Engage ja levynkannessakin mainittu Between the Buried and Me vetelevät Dead Man in Renoa täysin yksipuolisesti tauluun, ja olisi suoranainen loukkaus mainita esimerkiksi Requiem, Catharsis tai Zegota samassa lauseessa. Voihan toki olla, että Dead Man in Reno tekee seuraavalla levyllään jotain niin nerokasta, että tämä arvostelu nolottaa minua, mutta en pidätä hengitystäni sitä odottaessani.

Arvosana : 1/5
Arvostelu julkaistu : 2007-03-02
Arvostelija : Juho Leppänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.