Veltto Virtanen – Tahdon!

Minä kuulun siihen sukupolveen, jolle nimi Veltto Virtanen tarkoittaa ensisijaisesti baskeripäistä, komeiden viiksiensä takaa myhäilevää kansanedustajaa. Niinpä tästä uudelleenjulkaisusta kuultuani heräsi mielenkiinto varovaisella skeptisyydellä höystettynä. Ensi alkuun jossain pääkopan syövereissä hälytyskellot kilkkasivat pelättyä “Mikko Alatalo! Mikko Alatalo!” -varoitustaan, mutta onneksi tarkempi tutustuminen Velttoon ja levyyn paljasti moisen höperehtimisen turhaksi.

Tahdon! on Virtas-Pertin kolmas pitkäsoitto vuodelta 1978, ja ensimmäinen, joka kokee uuden tulemisen bonuskappaleilla höystettynä CD-muodossa. Kiekolla soittaa varsin nimekkäitä herroja, kuuluisimpina varmasti kitaristit Pekka Rechardt (mm. Wigwam) sekä nykyisin Kummeli-ryhmästä tuttu Heikki Silvennoinen. Velton ja Heruna tunnetun yhtyeen musiikki on hieman hankalasti määriteltävää, mutta “hippipunk” voisi olla melko lähellä totuutta. Aineksia on varhaisesta punkista, 70-luvun progesta ja vaikka mistä. Suuntaa antavaa vertailua voisi suorittaa vaikka hiljalleen edesmenneen Juice Leskisen tuotantoon.

Ensimmäiset kuuntelukerrat jättivät lähinnä hämmentyneen olon. Tämäkö olisi suomalaisen punkin profeetan julistusta? Muutama läpipyöräytys lisää, ja palaset alkoivat hiljalleen loksahdella kohdilleen. Velton hapuileva laulu, monipuoliset kappalerakenteet sekä näennäisen naiiviin muotoon puetut oivaltavat tekstit ottivat selkävoiton skeptisyydestä. “Näinhän tämän kuuluu olla”, ajattelin. Saatekirjettä ja vanhaa Soundin arvostelua lainatakseni Tahdon! tuntuu hyvin loogiselta musiikilta. Se kuulostaa luonnolliselta ja tasapainoiselta, ei lainkaan pakotetulta. Luullakseni juuri tästä kumpuavat mainitsemani hippiassosiaatiot.

Koukkuja levyllä riittää helposti pienen pitäjän kalastuskilpailujen tarpeiksi. Harmi vain, että tämä on hieman kaksipuolinen seikka. Kappaleiden melodiat ja sanat ovat kyllä erittäin tarttuvia ja jäävät mieleen, mutta usein ihan rasittavuuteen saakka. Esimerkiksi Ota, pieni kävely -biisiä kuunnellessa ei oikein tiedä, onko kyseessä kiistattoman nerokas vai ainoastaan korostetun naiivi ja ärsyttävä teos. Tällä hetkellä kallistun kuitenkin ensimmäisen vaihtoehdon puoleen.

Loppukaneetiksi arvosanan perustelua. Ehdottomia ässäbiisejä on useita, ja vastedes tulenkin yhdistämään Velton oitis loistavaan Jeesuskin oli anarkisti -kappaleeseen Arkadianmäen sijasta. Myös sanoitukset ovat erinomaisia, vaikka tuntuvatkin aluksi heppoisilta. Esimerkkinä vaikkapa levyn päättävä, hieno Aurinkolaulu, joka maanittelee aurinkoa paistamaan enemmän, jotta ihmiset hymyilisivät enemmän. Vastapainona vaa’assa on sitten musiikin pukeminen korostetun naiivilta tuntuvaan kaapuun, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Tämä punnus ei kuitenkaan juryn harkinnan jälkeen paina yhtä paljon kuin levyn hyvät puolet, joten tunteikkaalle ja veltolle meiningille heruu neljä pistettä. Ei että kyllä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-12-21
Arvostelija : Juho Leppänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.