Roots, The – Game Theory

Kahdeksanteen levyynsä ehtinyt The Roots on uuden levynsä myötä kovan paikan edessä. Vuosia kestänyt matalan profiilin puurtaminen on mahdollisesti lopussa, sillä kaiken taistelun jälkeen yhdysvaltalainen jätti, Def Jam, kiinnitti yhtyeen listoillensa supertähti Jay-Z:n suosiollisella avustuksella. Panokset ovat koventuneet ja Game Theory onkin näytön paikka. Onko bändillä rahkeita maailmanlaajuiseen jättisuosioon vai onko herrojen ulosanti vain yksinkertaisesti liian monimutkaista perujätkälle.

Levyä on ennakkoon luonnehdittu synkäksi kokonaisuudeksi, jota se kieltämättä paikkapaikoin onkin. Levyn avaava, edesmenneelle Jay Deelle osoitettu, intro muuttuu tummanpuhuvaksi False Mediaksi, jonka möreä miesääni tilittää nyky-yhteiskunnan epäkohdista Black Thoughtin sylkiessä väliin tutulla varmuudella. Kolmantena rynnistävä nimikkobiisi on tuttua, nopeampaa rootsia, jossa mennään eikä meinata. Kipale toimii, mutta ei varsinaisesti nosta kylmiä väreitä pintaan. Tässä onkin levyn huonoin puoli: ideoita on, kipaleet ovat monipuolisia, osia on biiseissä enemmän kuin kaksi ja kokonaisuus on toteutettu taidolla, mutta jokin puuttuu. Silloin tällöin tuntuu, että on menty siitä missä aita on matalin, kuten muuten mainiossa Here I Comessa, jonka korvia rassaava jankutuskertosäe saa pudistelemaan päätään ja toisaalta jotkut kikat olisi voinut jättää pois sotkemasta kokonaisuuksia. Parhaiten albumilla toimivat tummemmat, synkät tilitykset, kuten In The Music, jonka kolkko ilmapiiri ja mielenkiintoiset saundivalinnat luovat hyvän pohjan Black Thoughtin lyriikalle. Samaa linjaa jaktaa vähäeleinen Take It Thereja Baby, jonka voihkiva laulu tuo hiukan mieleen Sly And The Family Stonen vokaalitulkinnat. Levy loppuu erittäin surulliseen Can’t Stop This:iin, joka muovautuu iloisemman alun jälkeen jousi- ja synavetoiseksi muisteloksi yhdestä kaikkien aikojen parhaasta tuottajasta.

The Roots tekee aina melko takuuvarmaa työtä, mutta se ei tällä yhtyeellä ole tarpeeksi. Tämäkin levy on osoitus suuresta potentiaalista, joka kuitenkaan ei täysin riitä täyttämään 46 minuuttia pelkällä mahtavuudella, johon heillä olisi kuitenkin mahdollisuus. Parhaita The Rootsin levyjä vähään aikaan, muttei ole silti mikään Illadelph Halflife.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-09-21
Arvostelija : Olli Ripatti

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.