Kuolleet Intiaanit – Silinteritie

Seinäjoen seinähullut intiaanivainajat ovat täällä taas! Kliseisen lausuman täydentäisi ”…ja hullumpana kuin koskaan”, mutta se olisi räikeää valetta. Joukkion uusinta hengentuotosta voisi järjellisyydellä mitattuna pitää viimevuotisen debyytin temaattisena edeltäjänä. Jos Puuluuranko oli silkkaa jakomielitautista karnevaalirämistelyä, on Silinteritiellä taudinkuva vielä auki. Tässä ollaan vasta vajoamassa hulluuden syövereihin, kohti psykoosin ydintä. Matkalla sattuu ja tapahtuu toki entiseenkin malliin, mutta musiikin pääpaino pysyy outoa kihelmöintiä aiheuttavissa, painostavissa tunnetiloissa. Tämä on suurin ero edellisiin Kuolleet Intiaanit -tuotoksiin, mutta mukana on myös muunlaista irtautumista menneisyyden kahleista.

Sävellykset ovat rakenteeltaan yksinkertaisempia ja melodiapainotteisempia kuin aikaisemmin. Hektinen räyhääminen ja äkkiväärä rönsyily rajoittuvat muutamaan raitaan. Näistä ansiokkaimmaksi nousee Ihmistivolissa, joka nivoo levyn ilmaisulliset ääripäät yhteen ja koristelee lopputuloksen saksofonilla. Lähinnä Kuolleet Intiaanit kuitenkin keskittää progressiiviset voimavaransa maalailevaan tunnelmointiin ja monisävytteisen äänimaailman rakenteluun. Olennaisen panoksen tähän tuo intiaanikvartetin ääntelyä keikoillakin täydentävä kosketinsoittaja Mikael Rynigen.

Vokaalitoiminta on levyn yleislinjaukseen sopien hillitympää, mutta samalla moni-ilmeisempää. Teatraalinen falsetto ja huutorähinä jäävät ns. normilaulun varjoon, mikä ei haittaa ollenkaan, sillä viime levystä selvästi kehittyneen Ilmari Tuulenhalkojan ulosantia kuuntelee mielellään melodisempanakin. Parissa kappaleessa tarinaa puolestaan kerrotaan pääasiallisesti puheen voimin. Silinteritiellä Kuolleille Intiaaneille tyypilliset, eriskummalliset sanoitukset nostetaankin aivan eri lailla esiin. Eikä ihme. Ne ovat nimittäin pirun hyviä.

Absurdius on nyt leivottu niin kiinteäksi osaksi tarinoita, ettei tekstien omituisuus välity lainkaan itsetarkoituksellisena. Parhaimmillaan sanat ja sävelet sulavat saumattomaksi kokonaisuudeksi, kuten Kaikkein edistyksellisimmätkään meistä eivät voi pysäyttää historian kulkua –kappaleessa, joka tuo kohtalokkaine urkuineen ja klaustrofobisine laitostunnelmineen elävästi mieleen jonkun mykkäkauden kauhuelokuvan. Erikoislaatuisen jännitteen kappaleisiin tuo useasti päähenkilön vastentahtoisuus tehdä jotakin. Viimeksi mainitussa esityksessä ”pakotetaan kirjoittamaan historiaan uusia synkkiä lukuja” ja Viimeinen pari ilmasta alas –raidalla puolestaan ”painostetaan pyydystämään keijuja”.

Silinteritie on osoitus Kuolleiden Intiaanien uusiutumiskyvystä. Ei yhtyettä varsinaisesti voi väittää vanhaksi ja kaavoihin kangistuneeksi, mutta se on kuitenkin jo jonkin aikaa puuhastellut räyhäkkäästi rimpuilevan Sielun Veljet/YUP -tyylisen elämöinnin parissa. Tämä levy paljastaa täysin uusia puolia orkesterista. Se on näkemyksellä sorvattu kokonaisuus, jossa äänimaailmalla ja tunnelmalla on ratkaiseva rooli. Mielipuolisemmin rokkaavan inkkarimateriaaliin kiintyneet saattavat aluksi pettyä Silinteritien kesyyteen. Kannattaa kuitenkin tutustua tienvarteen tarkemmin ennen kuin langettaa lopullisen tuomionsa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-09-15
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.