Fleshmould – The Lazarus Breed

Belgialaisten ikioma, vuodesta 1999 lähtien kuoleman löyhkää puhkunut metalliretkue Fleshmould on kasannut kolmannen albuminsa. Levyn hipelöinti ja soittimeen työntäminen eivät herättäneet mitään suurta intoa tai silmien kirkastumista, mutta jo ensimmäisen raidan materiaali sai aikaiseksi vienon hymyn ja kansilehdykän tyytyväistä nypläämistä. Mihinkään ihmeisiin ei albumilla ole ylletty, mutta mukana on pari ihan näpsäkkää ja tarttuvaa palaa.

Tässäkin tapauksessa asiat kannattaa hoitaa vanhan tutun kaavan mukaan. Ensin taputellaan maireana selkään, jonka jälkeen sinne isketään puukko pystyyn. Fleshmouldin biisitarjonta The Lazarus Breedillä on nimittäin toimivaa. Koukkuja löytyy useita ja useista biiseistä, vokalistin korina riittää pitämään yllä paksun ja tunkkaisen massan vaikutelmaa, rummut polkevat ylämäkeen vauhdilla eivätkä kitarat jää perään ruikuttamaan. Homma on siis hanskassa. God Of Nihilin kertosäkeen melodia kuulostaa siltä, että sen voisi veivata läpi kanteleella ja liimata päälle sinivalkoisen suomalainen kansanlaulu -tarran, ja tällaiset pienet, mutta iloiset yllätykset lämmittävät pienen suomalaisen sydäntä kylmässä death metalin maailmassa. Eternal Shifting Portalsin sävelet onnistuvat melkein nostamaan ihokarvat pystyyn, jos sattuu nimittäin olemaan oikeassa vireessä. Bitter Harvestin myötä kierrokset vain lisääntyvät, vaikka loppu jo häämöttää. Biiseistä irtoaa siis periaatteessa iloa pitkäksikin aikaa.

Sitten sen puukon vuoro. Soundit voisivat yksinkertaisesti olla paremmat. Äänen taso muuttuu hitaimmissa ja hiljaisemmissa kohdissa, ja peltien kolina ja särinä erottuu tällöin liian hyvin muusta materiaalista. Soundeja isompi kysymys onkin tahdissa pysyminen. Ensimmäinen kuuntelukerta sujui vaivatta. Toisen kohdalla alkoivat ongelmat nousta esille. Soittaako rumpali todellakin väärin? Vai kenties kitaristi? Tässä vaiheessa alkoi hämmentynyt totuuden etsintä. Voiko tämän tasoissa levyssä esiintyä näin pahoja mokia? Marssin levy kourassa rumpujen parissa peuhanneen tuttavani luo, ja vastaus oli ehdoton: Joo, väärin menee. Rumpalin iskut eivät osu kohdalleen, ja ongelma kuuluu selvästi hitaimmissa kohdissa, joissa iskujen tulisi olla todella tarkat. Kitaristikaan ei toisaalta kuulosta soittavan aivan tahdissa. Itse asiassa rummut ja kitara veivaavat molemmat omissa tahdeissaan, välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen, omia aikojaan, läpi koko albumin. Löytyyhän sitä kompurointia muiltakin bändeiltä, muttei yleensä näin selvästi.

Hämmennys on edelleen suuri. Olenko saanut kouraani viallisen version? Tällainen häiritsevä kompurointi kiukuttaa, sillä itse musiikki todella toimii. Tässä alkaa epäillä omia kykyjään laskea tahtia. Kenties Fleshmould vain toteuttaa taiteellista vapauttaan hieman epäsovinnaisemmalla tavalla, tai he soittavat epämääräisemmissä tahtilajeissa, kuten 17/8 tai kenties 43/16. Ehkäpä belgialaiset ovatkin kehittäneet ihan oman oppinsa rytmiikasta. Siinä tapauksessa sanoudun irti kaikesta belgialaisesta musiikista, enkä anna enää minkään belgialaisen valua korvaani. Joku saattaa kutsua tätä tekniseksi death metaliksi, minä sen sijaan kehotan sijoittamaan vanhaan kunnon metronomiin.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-09-09
Arvostelija : Sini Hytönen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.