Lost Species – Dinosaur Metal

Nyt ovat menneet viskit ja viinit lopullisesti pirtelöksi. Vähintäänkin häiriintyneen libidon omaava helsinkiläisyhtye syöttää naama peruslukemilla pureskeltavaksi luut jänteineen; on rässiä, grindiä, tunnelmamelankoliatoiminta-aherrusta, puhdasta laulua ja karjuntaa, vihellystä, synamattoa ja tamburiinia, lehmänkellosta puhumattakaan. Mutta missä lymyääkään huuliharppu?! Vaikeinta tässä yhtälössä taitaa loppupelien osalta olla se, että tähän on saatu ympättyä jotain järkeäkin. Siis oikeasti.

Ensimmäinen kuuntelukerta ei ole varsinaisesti kovinkaan kaunis, herkästä kosketuksesta puhumattakaan. Avauskappale Töölö-Pasila pyöräyttää sisuksistaa varsin informatiivisen nimensä kera sylillisen napalmikuolemaan verrattavaa tuskaa ja raivoa ja osoittautuukin välittömästi promon selkeimmäksi biisiksi. Alun hämäävä kosketinmelodia tyrkätään kumoon seinällisellä kitaramurhaa ja annetaan aisalle puheenvuoro. Useammat kuuntelukerrat tosin paljastavat, että tässä biisissä on myös mainioita väliosia, joissa muun muassa alun runneltu intromelodia pääsee uudelleen esille. Biisin loppufiilistely taasen lopettaa sekoilun mammuttimaisella varmuudella ja nostaa tunnelman kaakkoon.

Toisen biisin, Central Park Rangerin auringonpaistetta tihkuvat syntikkamelodiat asettavat kokonaisuuden varsin omintuiseen valoon. Vaikka biisi edetessään osoittautuu muutenkin varsin melodiseksi ja rauhalliseksi, on tuossa syntikkasoundissa jotain liian perverssiä. Kappaleen melodialinja on joka tapauksessa tarttuvaa luokkaa ja julistankin Central Park Rangerin sen kummemmin miettimättä Lost Speciesin ensimmäiseksi radiohitiksi. Edes hieman epävireinen laulutulkinta ei suuremmin pääse häiritsemään, kuulunee jopa asiaan.

Kolmas ja viimeinen rykäisy Decapitated Razorfuck osoittautuu Dinosaur Metalin kirkkaimmaksi ja samalla sumeimmaksi tähdeksi. Se on kuin yhdistelmä edellisiä suorituksia ja avaa Lost Speciesin parhaimmat puolet maailmalle. Kappale jatkaa Central Park Rangerin melodialinjaa mutta iskee sen lisäksi kylkeensä tajuttoman kovan mättöpotkurin. Kuusi ja puoli minuuttia kestävä sukkulajuoksu ottaa aikansa selvitäkseen mutta on itsensä arvoinen.

Bonusmateriaalina tuleva video biisistä Corrode on kaikessa raadollisuudessaan osoitus tämän yhtyeen rehellisestä aikomuksesta iskeä metallinen vaarna hyisen maamme kireään selkänahkaan, syvälle. Yksinkertainen idea saa voimaa väkevästä totetutuksesta ja kun yleisökin on täysin päreinä, on kaikki jälkipyykki vain plussaa. Lisäksi Corrode-biisi itsessään on pirullisen hyvä ja olisi ansainnut paikkansa levylle audiomuodossakin.

Lost Species on nimensä mukaisesti varsin kadonnut laji, yhtye joka ei pelkää kajota ennakkoluulottomasti mihin sattuu. Kun Dinosaur Metalilla esitelty elementtiarsenaali on kaiken lisäksi saatu sovitettua vielä näinkin iskevään muotoon, ei voi muuta kuin antaa pienimuotoiset aplodit. Soundit ovat selkeät ja jyräävät ja soittimet hyvin balanssissa mutta mitään trendiherkkua tästä saa tuskin tekemälläkään eikä se (todellakaan) varmasti ole tarkoituskaan. He ottavat tämän omakseen, ketkä ovat jo astuneet rajojen ulkopuolelle.

ps. neljäntenä tulevasta livepiilobiisistä ei ole mitään hajua.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-09-27
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.