Weezer – Pinkerton

Kohtapuolin jo 5. pitkäsoittonsa julkaiseva Weezer on tullut ylistettyä tälläkin sivustolla maasta taivaisiin ja koska kyseessä on näinkin kova yhtye, niin pakkohan tämäkin on sitten tänne rykäistä. Helppo tehtävä tämä ei kuitenkaan ole ja se selviää seuraavasta.

Weezerin julkaistua tämän huonosti myyneen toisen levynsä bändiä pidettiin yhden hitin ihmeenä ja jopa nokkahahmo Rivers Cuomo alkoi kallistua tähän suuntaan ja palasi takaisin opiskelemaan. Joko palava halu palata takaisin estradeille tai uudenluomisen sietämätön paine pakotti miehen kuitenkin takaisin kitaran varteen ja Green album oli tuolloin tuloksena. Joko miehellä oli paljon henkistä pahoinvointia tai sitten halu näyttää kaikille, että Weezer oli tosissaan, teki levystä näin raa’an ja vaikeahkon verrattuna edeltäjäänsä, mikä laski myyntilukuja. Tämä oli varsin harmi, koska bändi todella kävi lähellä lopettamista ja Pinkerton kuitenkin on melkein parasta Weezeria.

Levy polkaisee käyntiin todella karulla syntikkamelodialla, jossa ei säröä säästellä. Tired Of Sex tekee samantien selväksi, että nyt ei liikuta enää samoilla ylipirteillä ja pyyteettömillä leveyspiireillä kuin debyyttilevyllä. Samoilla linjoilla jatkaa myös Getchoo ja No Other One. The Good Life onkin sitten enemmän sitä vanhempaa Weezeriä surffilautariffillään ja hyvin paljon The Rasmusta muistuttavalla rakenteellaan ja soundillaan. Eli on mukana niitä iloisempiakin ralleja, ettei ihan negaamiseksi mennä.

Helpotusta ahdistukseen levy ei kuitenkaan tarjoa. Jos on sydänsuruja tms. niin tätä levyä ei voi suositella mielialan parantamiseksi mitenkään. Soundit ovat todella raa’at, meininki on melankolista ja mitään Buddy Holly kakkosta on turha odottaa. Siinä missä edellinen levy oli piristysruiske sadepäivälle, on tämä kaikkien angstisten teinityttöjen ja runopoikien itkulevy. Levyn päättävä Butterfly kruunaa koko kakun yksinkertaisella akustisen kitaran rimputtelulla ja Cuomon surullisella valittavalla laululla.

Pinkertonia pidetään eräänlaisena hairahduksena tai itseasiassa välityönä Weezerin historiassa. Sitä ei arvostettu aikanaan tarpeeksi, mikä varmasti ohjasi bändin musiikillisia ansioita tiettyihin suuntiin. Sinänsä varsin harmillista, koska tuota surumielistä särösyntikkaa en ole onnistunut enää bändin levyiltä paikallistamaan Pinkertonin jälkeen. Pinkerton on yksi niistä väärinymmärretyistä mestariteoksista, joita koko rockmusiikin historia on täynnä.

Arvostelu julkaistu : 2003-02-25
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.