Nouvelle Vague – Bande À Part

Nouvelle Vague on kahden ranskalaisen, tuottaja-muusikko Marc Collinin ja Olivier Libaux’n, cover-projekti, jonka pohjana on näppärä kielellinen yhtälö: New wave = nouvelle vague = bossa nova. Tämän oivalluksen innoittamana kaksikko on tehtaillut kaksi albumillista bossa nova –versioita 80-luvun alun uuden aallon hiteistä. Hassu, mutta toimiva idea, varsinkin kun versiot eivät kepeydestään huolimatta ole lainkaan hissimusiikkiosastoa. Tässä suhteessa vertauskohdaksi voisi nostaa toisen ranskalaisduon, Airin. Lauluja pääasiassa tulkitsevat sievä-ääniset ranskattaret luovat myös samankaltaisen tyynnyttävän tunnelman, joskin musiikki lepää huomattavasti orgaanisemmalla ja perinteisemmällä perustalla.

Collin ja Libaux ovat kuitenkin tajunneet johtoideansa pinnallisimmillaan vanhenevan nopeasti. Jos 2004 ilmestyneellä debyytillä joydivisionit, depechemodet ja XTC:t eivät aivan orjallisesti kääntyneetkään strictly bossa –kaavan mukaisesti, käsittävät Band à Partin lainavalinnat vieläkin laajemman musiikillisen ja tunnelmallisen skaalan. Dancing With Myselfistä (Billy Idol) on väännetty letkeä kapakkajazz-versio, jota rytmittävät pystybasso ja sormien napsautukset, Heart of Glass (Blondie) on viety New Yorkin savuisista klubeista Karibian hiekkarannoille, ja Mélanie Painin upeasti tulkitsema Killing Moon (Echo & the Bunnymen) tuo mieleen Cat Powerin kaltaiset, alakuloisiin sävyihin mieltyneet laulaja-lauluntekijät.

Upein käännös on ehdottomasti Marina Celesten laulama Fade to Grey (Visage). Collin & Libaux kertovat hakeneensa kappaleeseen elokuvallisuutta. Kuvitelkaa kohtaus, jossa yksinäinen sokea tyttö soittaa surullista sävelmää haitarillaan Pariisin metrotunnelissa. Ohitse kulkevat kiireiset ihmiset eivät huomaa mitään tai eivät halua huomata mitään. Tämä audiovisuaalinen näkymä välittyy täydellisesti. Kappaleessa ei ole juuri muuta kuin haitari, tytön laulu ja ympäröivä äänimiljöö. Loppusilauksen kappaleeseen tuo yhtä yksinäisen kuuloinen ksylofoni.

Toki Band à Partilla on myös alkuperäisen idean mukaista bossailuja, joista voisi mainita vaikka alkuperäisesityksen reippauden säilyttävä Ever Fallen in Love (Buzzcocks). Blue Mondaysta (New Order) tehty versio on kelpo sekin, vaikka se onkin hyvin tyypillistä Antonio Carlos Jobim –fiilistelyä. Bela Lugosi’s Deadin (Bauhaus) kohdalla taas olisi toivonut hieman ironisempaa käsittelytapaa ja Let Me Go (Heaven 17) rikkoo albumikokonaisuutta menemällä liiaksi ruotsinlaivatunnelmoinnin puolelle. Toisaalta, mitä muuta olisi voinut odottaa kun laulajana on neitokainen nimeltä Silja?

Nouvelle Vaguen uudelleensovitukset ovat teknisesti ja soitannollisesti huipputasoa, eikä niistä puutu mielikuvituksellisuutta. Siihen nähden, että cover-levyt tuppaavat useimmiten olemaan b-tasoa, on Band à Part äärimmäisen virkistävä poikkeus. Levyä voi kuunnella niin itsekseen kuin porukassa kesäiltojen grillijuhlien taustamusiikkina. Tällä on myös hyvä aloittaa new wave/post-punkista ymmärtämättömien popparikavereiden aivopesu.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-07-20
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.