Bleak – Burn Inside

Pienoisen hengäshdystauon pitänyt rovaniemeläinen grungea veivannut porukka sai kipinän musiikin tekemiseen uudelleen vuonna 2002, jolloin soundimaailmaa sitten hieman iteroitiin. Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että debyyttialbumi on ulkona ja Radio City paukuttaa yhtyettä taukoamatta. Onko tuo sitten jonkinlainen vääryys, mene ja tiedä mutta ainakin kaikki edellytykset yhtyeellä on kohdallaan. Vaikka tämä bändi olisi helppo lytätä maanrakoon levy-yhtiön laskelmoituna myyntikikkana kaikkine kauniine poikine, niin jätän sen nyt kaikkien puritaanien kiusaksi tekemättä, ja oikeastaan ihan vain siitä syystä, että Bleakin debyytti on melko vahva albumi.

Vaikka materiaalin tasaisuus ei vielä ole ihan parasta mahdollista luokkaa, niin muutaman radiosoittoakin saaneen raidan, sekä parin muun ansiosta homma toimii varsin mallikkaasti. Esimerkiksi ameriikanrokille hyvinkin paljon velkaa oleva Play toimii vahvan kitarointinsa ja hitaan väliosan ansiosta, ja ennen kaikkea Calebin vokalisointi on kypsää. Ainoastaan grunge-riffi sotii hieman kappaleen kokonaisvaltaista tunnelmaa vastaan. Any Given Day puolestaan on slovarinakin hieman liian siirappinen ja ennalta arvattavissa oleva, joten sen olisi voinut karsia vaikka singlen b-puoleksi, tosin tyttöjä varmaan lämmittää. Kakkossinglenä julkaistu What You Are on Bleakia parhaimmillaan, sillä sen tempo lähentelee kaikessa rullaavuudessaan sellaista luokkaa, jolla listalle pääsy on taattua. Ainoastaan kertosäe on hieman ristiriitainen. Vaikka mainittu kertosäe toimii, niin sen hittipotentiaali on hieman liian läpinäkyvä. Tosin täsmäohjukset toimivat melko hyvin, joten ei kai siitä sen enempää tarvitse sanoa. Hyvältä se kaikesta huolimatta kuulostaa.

Levyllä ovat pääosissa selkeät ja samalla melko vahvat kitarat, joiden tarkoituksena on hieman peitellä tuota suorasukaisuutta, mitä potentiaalieroihin kappaleiden välillä tulee. Kaikissa taso ei nouse ihan korvin kuultaviksi, vaan se onneksi jää aavistuksen matalammaksi. Silti kokonaispanos on tarkka ja toimiva, ainoastaan tuo pienoinen epätasaisuus lievine slovari-vivahteine hanttaa vastaan. Siitä joudun nostamaan resistanssia, jotta potentiaaliero saataisiin pienentymään normaalille tasolle. Plussaa puolestaan siitä, ettei huutolauluihin ole kauheasti syyllistytty, mitä nyt pientä äänijänteiden availua on Don’t Touchilla matkassa. Annettakoon se kuitenkin anteeksi.

Hienoa soittoa, hienoa laulua, hieno ulkoasu ja kunnollista dokaamista levynjulkkareiden jälkeen, kuuleman mukaan. Homma on isollaan, sanoo Rainer ja samaan yhtyy Jarno, vaikka vaivaisen kolmosen antaakin. Kriittisyys johtuu tuosta hittihakuisuudesta, joka tosin saattaa olla pelkkää silmänlumetta ja tiedostamaton valinta. Toinen tekijä on tuo useammassakin kappaleessa kuultava siirappisuus. Siitä en mene takuuseen, mutta ainakin Silvertigo saa selkäpiissä kulkemaan sellaisen kylmän, ettei pahemmasta juuri väliä. Tästä eräänlaisesta tyylittömyydestä johtuen yhtye ei ihan HIMin tasolle kuitenkaan yllä, mutta The Rasmus saa kyllä vakavasti katsella peruutuspeilistä rovaniemeläisen vankkurin valoja.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-05-31
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.