Nightwish – End Of An Era

Suomen ja Argentiinan diplomaattisuhteet ovat viime kuukausina olleet kireällä: Botnia vakuuttelee kaikin keinoin sellutehtaansa ympäristöystävällisyyttä, ja Nightwish sekä kalossin kuvan hameeseensa saanut laulajatar Tarja Turunen pitävät edelleen mykkäkoulua osittain tämän argentiinalaisen aviomiehen aiheuttaman eripuran vuoksi. Jälkimmäisessä kiistassa on kuitenkin päästy jonkinlaiseen kompromissiin, sillä lokakuussa Hartwall Areenalla kuvattu yhtyeen toistaiseksi viimeinen keikka saatiin viivytysten jälkeen kauppojen hyllyille. Ei ole ihme, että paine julkaisuun on ollut kova, sillä kyseessä on etenkin Suomen mittakaavassa ammattitaitoisesti toteutettu ja tietenkin samalla taloudellisesti merkittävä tallenne.

Pitkän kiertueen lämmittämä yhtye keskittyy Ilmalan jääkiekkopyhätössä lähinnä tuoreimman Once-pitkäsoittonsa materiaaliin, ja vanhimmat kuullut esitykset on valittu vuoden 2000 Wishmasterilta. Soundit ovat kirkkaat ja tasapainoiset, ja jokainen soittaja tekee sarallaan hyvää jälkeä: Turunen ei säästele ääntään korkeimmissakaan kohdissa, ja Jukka Nevalainen maustaa varmakätistä rumpalointiaan rennolla kapuloiden pyörittelyllä ja irvistelyllä. Turunen voisi tosin jättää väliin teennäisen tukanheilutuksensa – jos sivistynyt käytös kiinnostaa hevimaneereita enemmän, voisi lavalla vain olla oma itsensä. Marco Hietala hoitaa lauluosuutensa totutun miehekkäästi, ja pikkuruinen kitaristi Emppu Vuorinen kirmaa tämän tästä lavan puolelta toiselle kuin Janick Gers vanhoina päivinään. Primus motor Tuomas Holopainen puolestaan keikistelee kosketinkompleksinsa takana kuin Hans Zimmerin sävellyslahjoilla siunattu Johnny Depp.

Uuden materiaalin ja The Kinslayerin kaltaisten itsestäänselvyyksien ohella Nightwish tarjoilee esittelee muiden säveltäjien tuotantoa Pink Floyd -laina High Hopesin, Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operan sekä luonnollisesti Gary Mooren Over the Hills and Far Awayn muodossa. Eräänlainen kohokohta on lakotaintiaani John Two-Hawksin vierailu, jonka aikana herra esittää oman natiivikappaleensa Stone People sekä elävöittää Nightwishin virallista intiaanirallia Creek Mary’s Blood.

Nightwishilla ei juuri ole suuriksi yhteislauluhiteiksi soveltuvia sävellyksiä, joten yleisön mölinän hiljentäminen soiton ajaksi lienee viisas päätös. Osittain juuri katsojat kuitenkin tekevät julkaisusta poikkeuksellisen: tavallisesti tällaisilla suuren mittakaavan livetallenteilla näkee esimerkiksi japanilaisia, mutta tällä kertaa yleisönä on tuiki tavallisia härmäläisiä. Kappaleiden välillä meteliä toki irtoaa tavallisen täyden jäähallin verran, ja etenkin eturivin tyttöjen tunteellisia reaktioita on hauska seurata.

Kameroita on ollut käytössä suuri arsenaali, ja niiden taltiointeja on osattu yhdistellä taidokkaasti. Yhtyettä näytetään paikoin hallin toisesta päästä, ja välillä zoomataan Holopaisen koskettimilla tanssivia sormia. Yleisöstä poimitaan hauskoja yksityiskohtia ja vaihtelua tuodaan lyhyillä hidastuspätkillä jopa kesken kappaleiden. Näin suuresta määrästä filmiä olisi helppo koostaa psykedeelinen ja epilepsian laukaiseva sekasotku, mutta leikkaukset ovat juuri sopivan pitkiä, ja ohjaaja on onnistunut keskittymään lavalla kulloinkin olennaisimpiin asioihin. Kuvakulmien runsaasta määrästä huolimatta katsominen ei ole turhauttavaa. Suuri budjetti on kaikkea muuta kuin tae onnistuneesta tuotteesta, mutta tällä kertaa riskinotto on kannattanut.

Oikeastaan DVD:n kiinnostavin osuus on vajaan tunnin mittainen dokumentti, joka on kuvattu parin viimeistä keikkaa edeltäneen viikon aikana Etelä-Amerikassa. Haastatteluja lukemalla saa toki jonkinlaisen kuvan fanien haltioituneesta vastaanotosta ja tiiviistä promootiorumbasta, mutta videolla loputtomat nimikirjoitusten ja yhteiskuvien pyytäjät sekä haastattelusta toiseen tentattavat samat kysymykset konkretisoituvat tehokkaasti. Etenkin Méxicon Universal Recordsin pienissä tiloissa järjestetty promotuokio ahdistaa, kun yhtye työnnetään nurkkaan pieneläinten tavoin ja salamavalojen annetaan surutta räiskyä. Ei ole ihme, että Holopainen mainitsee erääksi bänditoiminnan varjopuoleksi jatkuvan sosiaalisen paineen. Promootiosta ja fanien piirityksestä jäljelle jäävä aika käytetään soittamiseen, nukkumiseen, juomiseen tai useaan otteeseen parjattuun matkustamiseen sekä lentokentillä odotteluun.

Dokumentissa yritetään lähes alusta asti hieman väkinäisesti luoda vastakkainasettelua omissa oloissaan viihtyvien Turusen ja Marcelo Cabulin sekä lopun yhtyeen välille, mutta mielenkiintoisinta on juuri keikkailun arkipäivä pähkähullussa latinomaailmassa. Dokumentin loppuvaiheessa orkesteri vaikuttaa hyvin väsyneeltä ja turhautuneelta, joten Hartwall Areenan vahvaa keikkaesitystä voi pitää ammattitaitoisena suorituksena.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-06-05
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.