Pearl Jam – Pearl Jam

Grungeveteraani Pearl Jamin kahdeksan studioalbumi piristää ja puuduttaa samaan aikaan. Olen ollut kova Pearl Jam fani kaikki nämä vuodet ja tällä kerran uskoni on todella kovalla koetuksella. Pitkään puhuttu uudistautuminen ja pöydän puhdistus entisestä näyttää kutistuneen vaisuksi rock-kiekoksi.

Julkisuudessa mainotettu vihainen albumi on vain puolitotuus. Albumin alkupää rockaa raivolla ja loppupuolella fiilistellään edellisten albumien tapaan. Parhaiten bändin vihaisuuden huomaan Eddie Vedderin vokaaleista. Eddie revittelee entiseen malliin ja käyttää ääntään monipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Bändi soundaa energiseltä ja paremmalta kuin vuosiin, mutta muutamaa raitaa lukuunottomatta taikaa ei ole raidoille tarttunut. Välittömäksi PJ-klassikoksi nousee vain kaunis Inside Job. Rock-vedoista Comatose, Big Wave ja Severed Hand saa puhtaat paperit. Kuuntelun myötä myös haikean eeppinen Gone avautuu aarteeksi.

Alkurypistelyn ja loppufiilistelyn välimaastoon sijoittuvat välipalat Marker In The Sand ja Parachutes pilaavat siinä määrin kuuntelunautintoa, ettei albumi toimi kokonaisuutena. Lisäksi Unemployablen intro ”jyrää” kuin Eppu Normaali nykypäivänä. Lukija itse päätelköön, onko se hyvä vai huono asia. World Wide Suicide on albumin rock-vedoista mitäänsanomattomin sävellys.

Sanoituksekset käsittelevä katkeraan sävyyn isoa pahaa maailmaa ympärillämme. Olipa yllätys. On joukossa sentään tunnelmaa keventävä Big Wave oodina lainelautaululle. Albumia ei tee mieli laittaa soimaan uudestaan, vaan ajatus hapuilee vanhojen PJ-kiekkojen pariin. Se kertonee raa’an totuuden albumista.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-05-21
Arvostelija : Jarkko Veijalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.