Wåttamezz – Soulfuel

Nimi ei ole tämän yhtyeen ainut kulmakarvoja nostatusta aiheuttava ominaisuus. Norjasta huuteleva Wåttamezz sekoittaa pakkaa taukoamatta ja suorastaan hämää kuulijaansa, liekö se sitten tarkoituksellista vai tahatonta. Yhtyeen perussoundi koostuu melko perinteisestä rokkihevistä ja vaikutteet kattavat ajanjakson seitsemänkymmentäluvulta tähän päivään. Raskas riffittely lyö kättä miehekkään laulun kanssa ja tukeva, monipuolinen rytmipuoli pitää raamit hyvin kasassa. Tähän turvalliseen kokonaisuuteen on kuitenkin kuin salavihkaa livahtanut varsin kieroja elementtejä, sillä industrial-taustat ja välillä lähestulkoon deathmetallisella painokkuudella runttaavat kitarat kääntävät päätä täydet 360 astetta. Ja mistä ihmeestä se Glen Benton –kopio on kaivettu toiseksi viimeiseen biisiin, Devil’s Danceen jyrisemään?

Soulfuel lataa nimensä mukaisesti pään täyteen heti alkumetreiltä. Groovaava, eteenpäin nojaava riffittely kuljettaa biisejä kevyesti mutta päättäväisellä otteella. Aloituskolmikko The Hollow, Modern Symbology ja Behind Closed Doors aukaisee levyn iskevästi, ja hävyttömän tehokkaasti koukuttavat sävelet painavat takapuolen peruuttamattomasti penkin pohjalle. Neljäs biisi Sweet Sister esittelee upeita naislaulustemmoja ja rock-uskottavuus nousee kohisten jylhien Hammond-melodioiden myötä. Soulfuel tarjoaa monissa muissakin kappaleissaan mies- ja naislaulajien yhteistyötä ja mikäs siinä kun homma rullaa vaivattomasti. Seuraava When You’ve Gone on nimestään huolimatta hyvin kaukana itkuballadista, sillä biisi kuuluu selkeästi levyn raskaimpaan osastoon jo edellä mainitun Devil’s Dancen kanssa. Insomnian kertosäkeen taas luulisi tarttuvan kynsin hampain aivojen mielihyväkeskukseen. Suicide Jesus esittelee Wåttamezzin kaikkein ennakkoluulottomimmillaan ja tämä kappale osoittaa viimeistään sen kuinka taitavasti yhtye yhdistelee varsin vastakohtaisiakin elementtejä. In the Flesh jatkaa edellisen biisin aloittamaa nykivää riffittelyä mutta ei hetkauta muuten suuntaan jos toiseenkaan. The Year of Fire on hieman perinteisemmän kaavan rokkipuserrus, joka kuitenkin onnistuu nostamaan tunnelman jälleen lentoon. Levyn lopettavassa Sign of Winterissä aistii pohjoisen koleuden ja se herättää sen tietyn katoavaisuuden kaihon, joka ainakin allekirjoittaneeseen vetoaa tuhannen taatusti. Puhtaat kitaranäppäilykuviot yhdistyvät runttaukseen pehmeästi ja lopun koittaessa seisoo Wåttamezzin painava soundi ylpeänä uusintakierrosta odotellen.

Vaikka kyseessä on todella vahva debyytti, löytyy siltäkin omat hampaannarskutuksensa. Eräs niistä on laulaja Tommy Sebastianin vahva mutta välillä harmittavasti epävireinen tulkinta. Lisäksi Soulfuel tarjoilee melkoisen annoksen hyvin erilaisia tunnetiloja, jotka välillä tuntuvat riitelevän keskenään. Tämä tosin saattaa osoittautua vahvuudeksi tulevilla kuuntelukerroilla, sillä kuuntelua Soulfuel ehdottomasti kaipaa. Varsin perinteisiä hevilinjoja kulkevat, mutta kuitenkin yhtyeelle ominaisen kieron pohjavireen sisältävät lyriikat antavat viimeisen siunauksen matkalle kohti aurinkoa. Ja mikä muu pitäisikään kesän tarpeeksi vauhdikkaana kuin riippukoukuttava hevimetelin jytke?

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-06-25
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.