Callisto – Noir

Callisto astuu kakkosalbumillaan jättiläisenaskeleen eteenpäin, eikä pelkästään eteenpäin: Noir soi omavaraisen isosti kasvattaen yhtyeen sointia useaan suuntaan, mikä saa ensimmäisen kerran sen kuulostamaan eniten juuri Callistolta. Parin vuoden takainen True Nature Unfolds -debyytti oli lajissaan mallikas, mutta silti kovin intohimoton. Jos liioitellaan, niin debyytti oli vain jalka oven väliin, kun uudelle levylle ei tahdo enää karmit riittää.

Noir-levyllä kappaleiden alakuloisten tunnelmallisten osien vastapainona on edelleen raskaampia kitaroita ja Markus Myllykankaan eleettömästi muriseva ääni. Painotus on siirtynyt selkeästi instrumentaaliosuuksiin, joiden avulla Callisto onnistuu rakentamaan levylle paitsi vahvan kokonaistunnelman myös tervettä dynamiikkaa. Pohjanmaalaisessa kartanossa äänitetyn levyn on tuottanut Jonas Olsson, jonka avulla yhtyeen musiikkiin saatiin arvaamattomiakin uusia puolia. Levyllä kuullaan mm. englannintorvea ja poikkihuilua.

Noir muodostuu kahdeksasta kappaleesta, joista Backwoods on noin minuutin mittainen silta kahden osan välillä. Kappaleita on turhauttavaa alkaa käydä läpi yksityiskohtaisesti. Pathos-kappaleen alun kevyehkö melodia varmasti jakaa mielipiteitä, kunnes huomaa, miten se vain johdonmukaisesti kuljettaa kappaletta kohti raskasta säkeistöä. Toisena kappaleena kuultava Latterday Saints on mielestäni paras läpileikkaus levyn annista. Kappale vaihtelee progressiiviselta haiskahtavasta alusta raskaaseen säkeistöön, josta yhtye siirtyy The Curesta muistuttavaan, aran pelkistettyyn instrumentaaliosaan.

Instrumentaaliosuudet soivat niin voimakkaasti, ettei usein taustalle jäävään murinalauluun aina edes kiinnitä huomiota. Uskon, että Noir toimisi lähes yhtä tehokkaasti myös ilman lauluosuuksia, jotka ennen kaikkea ovat vain yksi instrumentti muiden joukossa. Laulu on edelleen se osa Callistoa, jota he käyttävät eniten säästellen.

Toinen hampaankoloon jäävä säie on levyn viimeisen kappaleen Woven Handsin lopetus. Raskain jaloin laahaava kappale tuntuu loppuvan kesken, ja muuten isolla sudilla maalaavalle albumille olisi toivonut suurieleisemmän lopun. Nyt levyn loppumisen joutuu varmistamaan cd-soittimen näytöstä. Toki ratkaisua voi ajatella tyylikeinona, toisille se varmasti toimii lohduttoman hyvin.

Callisto onnistuu Noirilla laventamaan soundiaan tehden siitä itsensä näköisen. Uskon, että tällä levyllä yhtye tulee saamaan genrerajoja ylittävää huomiota aiempaa enemmän. Levyn arvosana on erittäin vahva nelonen; ilmaisussaan Callisto lähestyy täydellisyyttä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-05-11
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.