Killing Joke – Hosannas From The Basements Of Hell
Kuninkaat ovat tehneet paluun! Ei ole Killing Joken levyä ilman sydänkohtausta tai vähintään rytmihäiriötä. Jo kahdennentoista albuminsa julkaiseet ja moneen kertaan hajonneet tappavat vitsit eivät petä taaskaan. Hosannas from the Basements of Hell tuntuu kuin lyönti lekalla ohimoon. Yhtye yltyy tykittämään välillä jopa konemaista kitarateknoa kuin metallilääkityksen saanut Circle. Kappaleet venyvät välillä lähemmäs kymmentä minuuttia, mutta kyllästymään ei pääse. Geordie Walkerin sairaat kitarariffit kiidättävät kuulijansa mielisairaalaan tai suurimpaan autuuteen. Soundimaailmakin on lätyllä kohdallaan. Yhtye on soundeissaan onnistunut naittamaan hyvin oman viime vuosien metallisen ja 80-luvun kaikuvoittoisen gootahtavan äänimaailmansa. Jaz Coleman on vokaaleissa myös vireessä. Miehen omaperäinen laulusoundi kukoistaa parhaimillaan. Levy kuulostaa äärimmäisen Killing Jokelta. Ei miltään tietyltä aiemmalta albumilta, vaan parhaat palat on noukittu vuosien varrelta ja mukaan on puserrettu nyrkillinen uutta esanssia.
Avausraita This Tribal Antidote on hieman omituinen valinta levyn aloittajaksi. Muuhun albumiin nähden laiskemmin jyräävä raita muistuttaa ehkä eniten edellisen levyn tunnelmaa. Nimibiisi pistääkin sitten pökköä pesään. Tiukasti tikutetulla rumpukompilla, suhisevilla syntikoilla ja utuisilla kitaroinneilla alkava raita suihkuaa pian tulivuoren tavoin äkäisiä kitaraätäkkejä. Väliosassa kitarat lepäävät hetken innostuen taas tuuttaamaan yhdessä Jazin raivokkaan vokalisoinnin kera.
Invocationista alkaa levyn mielenkiintoisin osio. Eeppisiin mittoihin kasvava tuomiopäivän viuluilla ja tyylitietoisilla syntikoilla vahvistettu juntta saa seurakseen myös psykoottiset perkussiot. Pääosassa kappaleessa ovat tosiaan viulut, jotka luovat melodiaa Circle-tyyppisen junnaavalle ja toistavalle kitarariffille. Implosionin yllättävänkin rokit kitarasoundit vahvistavat konekiväärin tavoin takovia rumpuja. Biisi jää kuitenkin muuten niin loistavan levyn vähäpätöisimmäksi.
Majesticissa Killing Joke kuulostaa alussa käynnistymään pyrkivältä moottorilta, mutta vauhtiin päästyään se roiskii irstaat kitaroinnit kuulijan korville. Tältä kuulostaa tuomiopäivä. Walking with Gods on edustava esimerkki uudesta Killing Jokesta. Yksinkertaista perusriffiä kierrätetään teknon tavoin. Sitä ruokitaan kuitenkin ujeltavan kakkoskitaran ja kuulaiden syntikoiden kera. Reilun kahdeksan minuutin kestosta huolimatta mielenkiinto säilyy yllä. Sama linja jatkuu The Lightbringerissä, jossa tosin ollaan entistä enemmän kitarateknon syövereissä. Liki kymmenminuuttinen tanssi jatkuu infernaalisemmissa tunnelmissa Judas Goatissa, jossa sama pohjavire on yllä. Tanssit päättää lyijykengissä raskaasti askeltava Gratitude, jonka matalalta murisevat kitarat tuntuvat haarusvälissä. Biisissä Jazin vokalisointikin rauhoittuu miltei laulamiseksi.
Killing Joke on uskomaton yhtye. Levy toisensa jälkeen jampat onnistuvat yllättämään positiivisesti. Yhtye luottaa täysin omaan juttuunsa ja kulkee kaikkien trendien ulkopuolella. Täytyy vain kumartaa syvään ja todeta vuoden tähän mennessä parhaan metallialbumin nähneen päivänvalon.
Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2006-04-09
Arvostelija : Sami Sankilampi
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.