Joe Satriani – Super Colossal

Onko levy-yhtiö katunut Satrianille myönnettyä studioaikaa ja varoitukseksi kuluttajille päätynyt hämmentävän epäesteettisiin, yllättäen Joen naamatauluun pohjautuviin levynkansiin? Onko varoituksille aihetta? Kaivetaanko tikat esille? Okei, mutta keskeltä ei saa pisteitä, koska silloin ei naarmuta levyä.

“We will rock you” -henkinen Super Colossal -nimikkosiivu aloittaa Joe Satrianin uutukaisen. Ikävä kyllä sanaisesti runsaiden sisäkansien mukaan “a mental riff on bignessiä” tavoitellut kipale ei todellakaan ole mikään monumentti kitararockille. Kaukana siitä. Just Like a Lightning liikahtelee sulavasti vasemmalta oikealle jossain kontaktiurheilun, kuplamuovin ja baarikalastuksen välimaastossa, muttei johda mihinkään. Joe, hei, sun täytyy muuttuu, sun biiseiltäs suunta puuttuu. Juuh.

Juuri kun on jo valmis luovuttamaan, yllättyy. It’s So Good on käsittämättömän mielenkiintoinen kappale. Suorastaan uskomaton. En usko koskaan kuulleeni mitään näin tyhjänpäiväistä! Unohda “sound of one hand clapping” -materiaali suoralta kädeltä ja hanki tämä kiekko. Mielen tyhjentäminen ei koskaan ole ollut näin vaivatonta.

Avaruusmatkustusta ja nopeutta (tiedän) pohtivassa Redshift Ridersissa tunnutaan kyllä lähinnä käsittelevän hauskoja kitaraefektejä (lisää yllätyksiä) ja se surahtaakin ohi korvien lähes äänen nopeudella. Ten Words on 9/11:n tiimoilta pianolla sävelletty kipale, joka vietti kauan aikaa Joen pöytälaatikossa, sillä hänelle oli liian sywäntäsäwkewää työskennellä sen parissa. Augh. Tuskin edes laboratoriossa saadaan aikaan mitään näin imelää ja teennäistä.

Viileän etäinen (hyvä niin), Simon Philipsin pannuhuoneeseen valjastava A Cool New Day sisältää soolon, joka artistin mukaan on lähes jazzmainen, mutta joka kuitenkin lopulta “reveals it wants to rock”. Augh potenssiin kaksi. The Meaning Of Love jatkaa linjatonta leijailua, mutta kyllä Simonin komppi vaan kulkee. Olisipa Joe vielä viitsinyt hankkia yhtä lujan basistin. Kitarat kuulemma laulavat ja soolo oli eka otolla purkissa. Kaikki, joita nämä detaljit kiinnostavat, voivat nostaa kädet ilmaan nyt ja sanoa “yeah”. Diplomeja jaetaan eteisessä.

Made of Tears tekee tuskallisen ilmeiseksi, että käsissäni on merkityksetön, puhkikitaroitu julkaisu. Miksi hankkia harjoitustaustanauha, mihin on jo soolot vedetty? Theme for a Strange World kertoo tunteesta, että on kuin irtautunut todellisuudesta, mutta silti vaan kulkee mukana. Niin, mitäpä sitä turhia sovittelemaan. Movin’ On (mieli tekisi) on kuin Ibanez-demonstraationauha jossain kitaramallinnussoftassa. Kipaleen lopun “kitaraanvedosta” Joe kertoo seuraavaa: “The scratching part at the end was just a bit of spontaneous fun that seemed to make sense to me somehow”. Lepuutan salkkuani.

Love Eternal on kuin Ten Worlds, mutta vielä tavanomaisempi esitys, eikä Crow Chant todellakaan ole nimensä veroinen… ellei sillä siis viitata joukkohaukotteluna tai joukko-oksenteluna tunnettuihin ilmiöihin, mitkä usein kitarasankareihin assosioidaan. Jälleen J.S.:n lyyristä mahtia lainatakseni sopii kaikki Super Colossalilla todellakin rock & rollin suuren sateenvarjon alle. Ulkona vaan ei sada.

Arvosana : 1/5
Arvostelu julkaistu : 2006-04-04
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.