Maroon – When Worlds Collide

Saksalainen, straight edge -etiikastaan tunnettu Maroon on uudella albumillaan tehnyt selkeän ja erittäin kunniakkaan vedon, jolla loistavat poissaolollaan musiikillisessa mielessä hieman angstiset ja kapeakatseiset streittari-asenteet. Lyyrisellä puolella sitä on vielä havaittavissa, mutta musiikki on saanut jyrkkiin kulmiinsa erinomaista pehmeyttä ja samalla melodisuutta. Vokalisointi ja soitto on vihaista, mutta kenties yhtyeen jäsenten ikääntyminen on saanut aikaan sen, että materiaalissa on kiinnitetty huomiota sen kuunneltavuuteen ja jouhevuuteen.

Jo ensimmäinen raita 24 Hour Hate on osoitus muutosten tuulista. Sen pitkälle viedyt riffit ja kertosäkeet kaikessa tuskaisuudessaan kertovat otteen tiukentuneen. Toisaalta joillekin yhtyeen kokema melodian lisääminen saattaa tulla kirosanana, mutta koko maailmaa on kuitenkin suhteellisen hankala miellyttää.

Kyllähän tällä levyllä on kaikuja niin 90-luvun alkupuolen hardcoresta kuin sitä edeltävästä thrashista. Puhtaasta metalcoresta on turha puhua, sillä yhtye onnistuu naamioimaan kaikki kyseisen musiikkilajin kliseet erittäin hyvin loistavien sävellystensä taakse. Kappaleet alkavat erottua toisistaan melkoisella intensiteetillä muutaman kuuntelukerran jälkeen, eikä levystä malta luopua millään. Kenties lisääntynyt perinteisemmän metallin käyttö on osoitus siitä, että yhtye on viime aikoina kierrellyt Obituaryn kanssa. Kyllähän näillä kahdella yhtyeellä on erittäin paljon yhteistä, sillä erotuksella, että Maroonissa on oikea vokalisti. Andre Moraweck suoltaa vihaista tekstiään sellaisella raivolla, ettei väliin mahdu edes Hesaria.

Tuntuu kummallisella sanoa, että erinomaisesta Endorsed by Hate -platasta on otettu uskomaton harppaus kohti valoisampaa tulevaisuutta. Vaikka tosin ei tuo sanoituspuoli kovinkaan suuria ilonaiheita tarjoa. Ei välitetä siitä, vaan keskitytään musiikillisiin ilosanomiin. Niitä onkin sitten tarjolla koko rahalla. Yhtye onnistuu kaiken hyvän lisäksi välisoitoissaan muistuttamaan etäisesti As I Dien aikaista Paradise lostia. Annular Eclipsen puhtaat osuudet puolestaan tuovat mieleen sellaisen ajatuksen, että Machine Menin Antony on mikin varressa, vaikka totuus paljastaa herran nimeksi Mikkel Sandagerin. Askeleet siis kulkevat kohti perinteisempää metallia, unohtamatta metalcorelle ominaisia jippoja.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-04-12
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.