Meshuggah – Destroy, Erase, Improve

Jos jollekulle ei ole vielä tuttua termi “matikkahevi”, niin tässä sitä sitten on. Meshuggah (eräs pähkinälajike) on ruotsalainen aggressiivista, kompleksista ja suhteellisen nopeaa deathia soittava yhtye, jonka tyyliä monet ovat kopioineet, mutta harvat yltäneet samalle tasolle. Vaikka bändi onkin erikoinen jo sanoituksiltaan ja laulajan tinkimättömän tyylin takia, on perimmäinen idea kuitenkin kitaristi Fredrik Thordendalin ja rumpali Tomas Haaken polyrytmeissä ts. rytmitykset ovat erittäin kummallisia, jazzahtavia runttauksia, joissa monta eri tahtilajia menee päällekkäin. Jos tämä ei vielä tee asiasta tarpeeksi epäselvää, voi tahtilaji muuttua lennosta kesken kappaleen. Confused? Niin minäkin olin aluksi.

Levyllä ei ollut aluksi yhtäkään kiintopistettä, mistä olisi saanut otetta tai jalansijaa. Siihen oli vaikea keskittyä ja koska levy ei meinannut millään aueta, oli kyllästyminen ja pettymys hyvin lähellä. Eräänä iltana ensin luultuani, että levy todella päihitti tällä kertaa allekirjoittaneen, huomasin että jalka vispasi kummallisesti ja sormetkin naputtelivat pöytää yrittäen hakea tahtia levyltä. Hetken aikaa tätä kummasteltuani ja ykkösen paikkaa tahdista etsittyäni, palaset loksahtivat paikalleen. Kaikki kuulosti kovin selkeältä ja se punainen lanka todella oli löytynyt. Ihan vaivihkaa tosin, mutta oli se lopulta sen arvoistakin.

Alussa musiikki saattaa todella kuulostaa täysin kakofoniselta perusmetallistin korvaan, mutta parin kuuntelukierroksen jälkeen todellinen luonto paljastuu. Kovan ja kitkerän kuoren alla onkin itseasiassa varsin monisyinen deathpumppu. Tai voiko tätä edes deathiksi sanoa, tämä on liian monimutkaista ja teknistä moiseen genreen luokiteltavaksi. Sanoitukset käsittelevät lähinnä tulevaisuudenkuvaa, joka ei kovin valoisalta tunnu. Koneet ja ihmiset ovat yhdistyneet ja konepuoli tuntuu ottaneen kognitiivisesta ihmisestä vallan. Eli aika yllätyksetöntä ja mielikuvituksetonta. Tulee lähinnä Terminator -leffat mieleen.

Soitossa taasen sitten ei ole mitään muuta vikaa kuin soolot. Thordendalin kitaravingutukset ja -tilutukset ovat jotenkin todella päälleliimattujen kuuloisia, mutta ei niihin jaksa kiinnittää enempää huomiota levyn tasaisesti nykiessä eteenpäin. Vaikka kappaleet ovatkin kaikki samalta soundaavia vähän tuhnuisesta miksauksesta johtuen, ovat ne silti kaikki omia kokonaisuuksiaan ja loppujen lopuksi levyltä ei jää yhtäkään huonoa hetkeä mieleen. Miksaukseen olisi voinut panostaa hiukan enemmän, koska nyt kaikki vähän matalammat soundit ovat aika puuroa ja yleisilme on todella vähän sumuinen. Tiedä sitten onko se tarkoituskin. Ehkä tulevaisuudessa kaikki tosiaan on savusumun peitossa ja näkyvyys sekä oma kohtalo ovat hämärän peitossa.

Kaiken kaikkiaan Meshuggahin uran 2. pitkäsoitto on erittäin kova paketti. Soitto kulkee, sovitukset ovat kummallisia mutta helvetin toimivia ja ylipäänsä bändillä tuntuu olevan hyvä tatsi tekemiseensä. Voin suositella varauksetta kaikille, jotka todella tykkäävät metallista. Jos vielä kokeilevasta metallista, niin aina parempi.

Arvostelu julkaistu : 2003-02-12
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.