Fragments Of Unbecoming – Sterling Black Icon

Saksalainen kuolonmetalli on jäänyt melkoisen suuriin varjoihin puhuttaessa metallimusiikista keskisen Euroopan suunnalta. Goottimetalli ja metalcore ovat sen verran nosteellisessa paineessa, ettei kolmanteen lukuunsa ehtinyt Fragments of Unbecoming ole kovinkaan suurta promootiota Metal Bladelta saanut verrattuna muutamaan muuhun maanmieheensä. Harmillista yhtyeen kannalta on se, että nyt kun dödö on hienoisessa nosteessa, soisin tälle yhtyeelle kyllä sen oman paikkansa siellä kärkikastissa. 90-luvun puolivälin jälkeenhän death metal oli melkoisessa pimennossa, kunnes Nile ja Hate Eternal saivat hiillokseen hieman lisää ilmaa, ettei nuotio sammunut ihan kokonaan.

Tosin todetaan nyt sen verran tästä yhtyeestä, ettei Nilen kaltaista uudistamista kaikkine eksoottisine mausteineen ole tarjolla, mutta kuitenkin ihan kelpoisalla tavalla päivitettyä deathmetallia. Vokalisti Sam Anetzberger liikuskelee murinansa kanssa samanlaisella tiellä kuin millä Alexandre Aja oli oman versionsa The Hills Have Eyesin brutaalisuuden kanssa. Yhtyeen kolmas albumi kuuden vuoden sisään on paranneltua melodisuutta, aina tarvittaessa nopeammalla tempolla lisättynä, siitä mitä aikanaan tuli kuunneltua ennen ylä-asteen diskoiltaa, mukamas tyttöjä järkyttääkseen. Soundien kehityttyä ja soittotaidon kartuttua suuressä määrin menneiden vuosikymmenien takaisesta, on death metal muuttunut musiikillisessa mielessä huomattavasti kuunneltavampaan muotoon. Enää pääosassa ei ole verinen hyhmä ja kamala kaahaaminen, vaan teknisyys ja oikeat rakenteet ovat vallanneet temmellystilaa tantereelta.

Black But Shining -alanimike kuvaa hyvin tämän jakson tunnelmaa ja ulkoista antia. Mustanpuhuvaa, todellakin, mutta samalla erittäin kiiltävää ja hohtavaa. Christoph Brandes on loihtinut yhdessä yhtyeen kanssa erinomaisen soundimaailaman. Samalla kappaleista on poissa puisevuus ja yksioikoisuus. Mukana on kaahauksen lisäksi hyvinkin suomalaiselta kuulostavaa herkistelyä. Toisaalta taas raskas ja hidastempoinen Dear Floating Water muistuttaa tunnelmaltaan kovasti alkuaikojen Paradise Lostia. Mukaan mahtuu myös Wolverine Bluesin aikaista Entombedia, jota osittain veistellään Breathe in the Black to See -kappaleella. Nopeampaa tempoa halukkaille löytyy vaikkapa Ride for the Fall -kappaleesta. Noissa nopeammissa kappaleissa yhtye hieman menettää sitä hohtoaan, jolla se on saanut kannuksensa hitaammissa ralleissa.

Laulu ei ole murinallisesti liian maanläheistä, vaan juuri oikeassa suhteessa alarekisteriin asennettua annostelua. Riffeissä on mielikuvitusta, menemättä kuitenkaan yltiöpäiseen kikkailuun, eli sopivasti. Monesti tämäntyylinen musiikki ei oikein meinaa tarttua mielen sopukoihin, vaan kaikki kappaleet kuulostavat kerta toisensa jälkeen hyvinkin samankaltaisilta. Nyt melodiaa lisättäessä saadaan kappaleisiin efekti, jolla ne jäävät oikeasti mieleen. Muutaman kappaleen pystyy jopa yhdistämään levyn kannessa seisovaan kappaleen nimeen. Se on melko kova juttu.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-04-18
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.