Mystic Prophecy – Savage Souls

Mystic Prophecy luotsaa kuuntelijansa uutukaisalbumillaan synnin tielle… vaiko synnittömälle? Kas siinäpä päivän kysymys. Albumin aihepiirin perusteella Mystic Prophecy nimittäin voisi olla jeesushevibändi, mutta missään ei asiasta varmaa tietoa ole. Oli jeesusheviä tai ei, se on merkityksetöntä, sen verran kova tykki Savage Souls on.

Verrattuna toisiksi uusimpaan tämä bändin neljäs tuotos on miljoona kertaa parempi. Luojalle kiitos, Savage Souls on erittäin raskassoutuinen sekä kaikin puolin erittäin rouheaa kuunneltavaa. (Regressus oli tähän verrattuna löysä p*ska.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla albumi tosin ei juurikaan säväytä mihinkään suuntaan. Savage Souls tarvitseekin vähintään kolme kuuntelukertaa ennenkuin albumin salat ja ihanuus aukeavat kuuntelijan kuuloelimiin. Ja sitten kun se kolmas kuuntelukerta on ohi niin huomaakin, että biisit soivat urakalla päässä ja cd-soitin ei halua luopua albumista sitten kirveelläkään uhattuna.

Mystic Prophecy on musiikillisesti suurinpiirtein samoilla linjoilla kuin ruåtsalainen Dream Evil. Äkkipäätään Prophecya voisikin luulla ruåtsalaiseksi, mutta eräs tyypillinen lausuntavirhe paljastaa bändin saksalaiseksi, nimittäin se, että jos sanan loppupuolella on l-kirjain, lausuttaessa niitä älliä on perässä ainakin triplasti. Hyvänä esimerkkinä toimiikin albumin paras biisi, Savage Souls. Jokseenkin myhäilyttää kuunnella “Savage Soullllllllllllls….”

Kuten jo todettu, Mystic Prophecy on uusimmalla albumillaan erittäin lähellä Dream Evilia, ja eipä se juurikaan ihme ole, sillä albumin on miksannut Dream Evilin Fredrik Nordström. Johtuneeko sitten Nordströmin miksauksesta vaiko laulajan kehittymisestä, vokalisti R.D. Liapakis onnistuu paikka paikoin kuulostamaan aivan Niklas Isfeldtilta (Dream Evil) niitä kuuluisia hevihuokauksia myöten. Tämä asia ei tietenkään ole ollenkaan pahitteeksi. Johan tässä maailmassa on tarpeeksi power-bändejä, joissa laulaja kuulostaa siltä kuin pallit olisivat pahastikin puristuksissa ellei jopa kokonaan poistettu.

Ehdoton ykkösvalinta albumilla on nimikkoviisu Savage Souls. Huonoa biisiä tältä albumilta ei löydä edes kaukoputken avulla. Ainoa pikkuriikkinen miinus albumille tulee siitä, että levyn loppu on aivan totaalisen pässi. Viimeinen biisi, Into the Fire, on elämääkin kauniimpi balladi. Varsinainen biisi kestää sen minkä kestää, mutta raidan pitus on muistaakseni yli viisitoista minuuttia. Jaa miksi? No siksi, että biisin loputtua tulee tyhjäätyhjäätyhjää ja sitten paria hassua lausetta. Hei haloo! Wanha juttu, joka sieppaa aina. Onneksi on keksitty play-namiskan lisäksi myös stop-nappula.

Loppukaneettina todettakoot, että tämä levy on hyvin lähellä täydellisyyttä. Savage Souls pitäisi löytyä jokaisen musiikkia, ja itseään, kunnoittavan heviheikin ja mättömaijan hyllystä. Joten levykauppaan MARS!

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2006-06-05
Arvostelija : Sarita DeFeis

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.