Mogwai – Mr. Beast

Jo yli kymmenvuotias Mogwai on ehtinyt kasvaa jonkinlaiseksi instituutioksi. Samalla tavalla kuin vaikkapa Boards of Canada omalla sarallaan, on Mogwai jurnuttanut patentoidulla tyylillään niin itsepäisesti, ettei sen asemaa useinkaan kyseenalaisteta. Kuitenkaan bändi ei ole ikinä tehnyt albumia, joka todella räjäyttäisi pankin – joka olisi alusta loppuun niin hyvä kuin Mogwai parhaimmillaan osaa olla, ja joka jäisi historiankirjoihin todellisena klassikkona. Moni on uumoillut, että Mr. Beast olisi juuri se Mogwai-levy, mutta pelkäänpä pahoin, että näin ei ole tälläkään kertaa. Kolme varttia vangitsevaa herkistelyä se kuitenkin tarjoaa, tunnelmiltaan aiempaa vapautuneemmassa ja monipuolisemmassa paketissa.

Mr. Beast on Mogwain tähänastisista albumeista biisikeskeisin. Kaikki kappaleet ovat verrattain lyhyitä, selkeästi itsenäisiä sävellyksiä, jotka eivät juuri toisiinsa kietoudu, vaan seisovat jämäkästi omilla jaloillaan. Mitä on eeppisyydessä menetetty, on ytimekkyydessä saavutettu. Mr. Beast on ehkä ensimmäinen Mogwai-levy, jonka uskaltaa kuunnella vaikka aamukahvia keitellessä ilman pelkoa siitä, että tekee mieli mennä loppupäiväksi takaisin peiton alle. Se kohtelee nimestään ja äänekkyydestään huolimatta kuulijaansa varsin lempeästi.

Useita Mr. Beastin kappaleita kannattelevat kosketinsoittaja Barry Burnsin pelkistetyt pianomelodiat. Tärkeimmässä roolissa ne ovat oikeutetussa singlevalinnassa Friend of the Night, jossa kitarat antavat vain taustatulta, sekä avauskappaleessa Auto Rock, joka voisi jo nimensäkin puolesta olla jonkinlainen genreparodia – näillä iänikuisilla, näennäisen koskettavilla mollimelodioilla paisuttelevia bändejähän löytyy jo homogeeniseksi ja tylsäksi jonoksi asti. Leikittelyä tai ei, heti levyn toisella raidalla Mogwai näyttää, miksi se tuosta joukosta erottuu edukseen: Glasgow Mega-Snake pamauttaa pöytään sellaisen mega-riffin, että naapurin koristelautaset uhkaavat tipahtaa seinältä. Vuoden 97 Mogwai olisi jauhanut tätä riffiä vähintään kymmenen minuuttia (ja minä olisin rakastanut jokaista sekuntia), mutta tähän yhteyteen tiiviimpi muoto istuu kieltämättä paremmin.

Monet muutkin levyn kappaleet hieman yllättävät suoraviivaisuudellaan ja lyhyydellään. Travel Is Dangerous on ehkäpä paras pop-kappale, jonka Mogwai on koskaan tehnyt; Acid Food taas hyvinkin maanläheinen slide-kitaran ja puksuttavan rumpukoneen ristisiitos. Molempien biisien pääosassa on nokkamies Stuart Brathwaiten laulu – sekin konstailematonta ja selkeää. Ainoasta “haastavammasta” palasta vastaa japanilaisen melurokkiyhtye Envyn Tetsuya Fukagawa pahaenteisellä lausunnallaan I Chose Horses -kappaleessa.

Edellisen Happy Songs for Happy People -albumin hieman kolkkoon efektitrippailuun verrattuna Mr. Beastilla soittaa bändi, joka ei pelkää paljastaa todellisia kasvojaan. Ehkäpä Mogwai on jo sen verran ikääntynyt, että se osaa ja haluaa luottaa sävellyksiinsä ihan sellaisinaan: biiseissä ei enää varta vasten säikytellä tai vieraannuteta kuulijoita. Lopputuloksena on lämminhenkinen ja miellyttävä levy, joka antaa uutta uskoa siihen, että Mogwai onnistuu vielä jonain päivänä tekemään oman daydreamnationinsa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-04-08
Arvostelija : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.