Mokoma – Kuoleman Laulukunnaat

Tuossa tuo nyt kiiltelee, Mokoman uusi täyspitkä. Onhan tätä jo odoteltukin, ehkä liiaksikin – antoivathan orkesterin kaksi edellistä levyä vahvaa vakuuttelua siitä, että kyseessä saattaa olla Suomen tämän hetken kovin metallibändi. Kaitpa tuota levyä on pakko vähän kuunnella, vaikka pelottaakin. Mahtaakohan se yltää Kurimuksen tai Tämän maailman ruhtinaan hovin tasolle? Valapatto käynnistyy, suuni loksahtaa auki. Yllätyksestä vaiko kenties pettymyksestä? En taida itsekään tietää. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa menee täysin päätä raapiessa. Orkesterin modernimpi ilmaisu on hämmentävää, eikä se tunnu avautuvan.

Istun junassa matkalla jonnekin, Kuoleman laulukunnaat matkaseuranani. Pikkuhiljaa levyn raivomaailma avautuu korvakäytävieni skeptiset sopukat, kiitos Kuu saa valtansa auringolta -kappaleen. Tämä huomattavan paljon Mokoman 120 päivää -albumista muistuttava biisi paljastuukin myöhemmässä kulutuksessa joukkonsa kirkkaimmaksi tähdeksi. Aggressio sen kuin jatkuu ja alkaa ottamaan tutumpaa muotoa Pahaa verta -vihanpurkauksen myötä. Alan pikkuhiljaa vakuuttua levyn toimivuudesta, vaikka aloitusraita ja Ärräpää hivenen heikompia vetoja Mokoma-asteikolla olivatkin. Jälkimmäisessä tosin on hyvinkin maukas kertosäe.

Vakuutun myös siitä, että Kuoleman laulukunnaat on tasoltaan edeltäjiaan heikompi. Täyttä ymmärrystä vailla ja Itken silmät päästäni ovat mielettömiä veisuja, mutta levyn muuta loppupuolta tuntuu vaivaavan jokin. Riffit jäävät pahimmillaan puolitiehen, eikä musikaalista hurmosta tunnuta tavoittavan, etenkään mättöosastolla. Hienoja ideoita on siellä täällä, mutta kokonaisuudet eivät jaksa kantaa loppuun saakka. Uusia elementtejä on levyllä reippaasti, aina nykymetallin niin sanotuista pomppurytmeistä melodisen deathmetallin keinoihin. Mokoman tutut peruselementit ovat yhä hienosti tallessa, upotettuna uudistuneen äänimaailman keskelle.

Kuoleman laulukunnaat on puhtaasti Marko Annalan show. Mister Annala vetää keuhkojensa täydeltä tunneskaalaa aina suunnattomasta raivosta itkuiseen epätoivoon, tehden parhaimmillaan muusta sävellystyöstä sivuseikkaista taustahälinää. Tai pahimmillaan, miten asiaa nyt haluaakaan tarkastella. Laulajaherra on kehittänyt suoritustaan melkoisesti, yltäen sfääreihin joihin ei olsi Markon uskonut pystyvän vielä pari vuotta sitten. Myös sanoituspuoli on saanut osakseen uusia tuulia, tuntuen tällä kertaa huomattavasti aiempaa henkilökohtaisemmalta ajatusten purkaukselta.

Uutukainen ei järkytä Mokoman asemaa kotimaisen metallin kärkisijoilta, eikä se häviä laatustandardeissa suomalaisille kilpakumppaneilleen. Minusta kuitenkin yhtye on pystynyt omalla urallaan parempiin ja tarttuvampiin suorituksiin. Kuoleman laulukunnaat tahtoo kuitenkin paljastaa itsestään hivenen uusia puolia jokaisen kuuntelukerran myötä, joten ehkä jonain päivänä albumi paljastaa todelliset kyntensä. Tähän mennessä sitä ei vielä ole tapahtunut.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-03-03
Arvostelija : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.