Toto – Falling In Between

Lukather, Paich, Phillinganes, Porcaro, (asiallinen korvike) Phillips, Kimball. Hankala näitä übermusikaalisia vesseleitä on muuhun (kuin aakkos)järjestykseen laittaakaan. Nimekkään, lähestulkoon legendaarisen yhtyeen uusin tuotos on kuitenkin suuressa vaarassa jäädä kirjaimellisesti pelkäksi väliinputoajaksi tarkastelussa samassa rivissä komeilevien vanhempien timanttien kanssa. Elementit ovat toki tallella: taitavasti taitetut sovitukset (kärjessä laulustemmat), inspiroivat instrumentaatiot, tarkka, tekninen ja tunnerikas soitanto, tyylikkäät koukut siroteltuina tarttuvien sävelten kakkuun, rohkeat perkussiot, viileääkin viileämmät synasoundit… Lista alleviivaa mielestäni Fahrenheitilla kirkkaimmillaan loistaneen yhtyeen ammattitaitoa, värikkyyttä ja monipuolisuutta… Läheltä piti tässä nostalgisessa purkauksessa, mutta lupasin itselleni etten tässä ala vuodattamaan Jeff Porcaron (R.I.P.) jumalaisuudesta, joten ohitankin aiheen iloisemmalla huomiolla siitä, että alan ehkä hiljalleen hieman lämpeämään myös Simonin taontaan… Vaikkei mies mikään Jeff Porcaro olekaan. Ungh.

Modernille musiikin kuluttajalle Toton sointi saattaa vaatia hieman totuttelua – eightieswise – mutta monia kuulijoita (allekirjoittanut mukaan lukien) itselleen ja menneisyydelleen rehellinen lähestymistapa kohdata uudet tuulet (pahoittelen asiaankuuluvasti ontuvaa metaforaa) varmasti myös miellyttää.

Miksei sitten täysiä pisteitä? Onko bändi itselleen vaan liian kova vastus, vai onko päänauontaan aikuisten oikeesti jotain aihetta?

Lyriikat. Siinäpä yksi suurennuslasin arvoinen huomio. Tarkoituksellisen simppelit, vaiko lyyrisesti kalutut, kornit ja ontuvat? Kallistun henkilökohtaisesti ehkä jälkimmäisen arvion puolelle, sillä vaikka orkesterin konsepti onkin aina ollut tarkkaan mietitty, on itse kama kuitenkin kaukana laskelmoidusta. On myös oudolla tavalla huojentavaa huomata Akilleen Birkenstockissa kivenmentävä aukko.

Ajattelet ehkä malliin: “Ei lyriikat nyt NIIN tärkeitä ole”, mutta pohdipa hetki skenaariota, missä kaikki vokaalit kaikessa musiikissa olisivat puettuja vain beibiin, daadaahan ja scattiin. Noin. Ymmärtänet yskän. Tai sitten ehkä fraasit kuten “I wanna be a spiritual man” tai vaikkapa “If I was the king of the world” ovat yksinkertaisesti liikaa kriittisen kyynikon – vai oliko se kyynisen kriitikon – viittaan sonnustautuneelle optimistille.

Soundit tämän kaliiberin levytyksessä olisivat voineet yllättää positiivisemminkin. Pahviset kitarasoundit, kärjettömät rumpusoundit, sumea tilavaikutelma, hätäiset häivytykset, asteen epämiellyttävät pannaukset sekä pumppaava kompressointi eivät oikein istu levyn fiiliksiin. Vanhaa lämpöä huomaa tietoisesti kaipaavansa. Onneksi synakioskit ovat sentään säilyttäneet vanhaa väriään.

Itse biisit? Hyviä, muttei niin hyviä. Faneille? Ehdottomasti. Muille? Saattaa vaatia kuuntelun tai pari avautuakseen, mutta vaikkei ehkä tällä haavaa aivan säkenöivää, on Toton anti yhä edelleen musikaalista.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-03-18
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.