Krisiun – AssassiNation
Voihan brutalus sentään! Amazonin viidakkorumpujen pauke on vaihtunut blastbeat-poljennoksi, ja viidakkoa pyyhkivän vuoren kokoisen kitaravallin ja kiimaisen gorillan korahtelua muistuttavan vokaaliterrorin käskyt kantautuvat merten yli tänne pohjoiseenkin. Krisiunin uusin täyspitkä jyrää sademetsän alleen ja päästää helvetin jälleen kerran irti nopeammin, murskaavammin ja tarkemmin kuin edelliset levynsä. Brasilialaisten deathmetal kulkee omalla maallaan, mutta kuitenkin ikiaikaisia perinteitä kunnioittaen. Turhat melodiat ja muu huttu on jätetty suosiolla pois ja keskitytty olennaiseen. Ja kyllä, nämä miehet tuntuvat tietävän mitä tekevät. Kunpa se aukeisi minullekin vielä hiukan paremmin.
Assassination on todella tiukasti editoitu ja tuotettu kokonaisuus. Soundit on ruuvattu millintarkasti kohdalleen ja levyltä saa mikroskoopin kanssa etsiä yhtään ylimääräistä tai harkitsematonta risausta. Jokainen isku sivaltaa naamalle moukarin tavoin ja vaikka äänimaailma on hyvin kirkas, ei repivyydestä ja murskaavuudesta ole ymmärrettävistä syistä johtuen tingitty senttiäkään. Kaikki instrumentit on miksattu erittäin pintaan ja stereokuva on täynnä laidasta laitaan täyttä tuhoa. Osaltaan kaikki tämä “täydellisyys” korostaa musiikin ehdottomuutta, mutta osittain myös syö seuraamisintoa. Kun suurin osa kappaleistakin on turpaan-vai-palleaan –osastoa, alkaa kokonaisuus jo loppukahinoissa tuntumaan varsin puisevalta. Tämä levy vaatii kuuntelua, jotta yhtenäinen äänimuuri alkaa päästää nyansseja lävitseen.
Kappaleiden riffittelyt eivät ole mitenkään yliteknisiä nykimisiä, vaan Krisiun luottaa melko pitkälle nopeuden ja toiston voimaan. Yksittäiset biisit pysyvät melko tarkasti muutamissa teemoissa ja vaihtelu ei ole kovinkaan käyttökelpoinen sana biisirakenteita kuvattaessa. Silti niissä on lähes tulkoon aina jokin punainen lanka, joka useammalla kuuntelulla alkaa loistaa, enemmän tai vähemmän, konekivääritykityksen lomasta. Kitaraleadit vaikuttavat ensin vain yksittäisiksi elementeiksi lisätyiltä mausteilta mutta ajan mittaan ne itse asiassa ovat se voima, joka potkii biisejä yhä uudelleen uusiin suuntiin. Ne muodostavat myös eräänlaisia teemallisia selkärankoja. Esimerkiksi Refusalin viehätys perustuu kokonaan näille salamannopeille, äkkinäisille sävelvirroille, jotka alkavat kappaleen loppua kohden aiheuttaa pienimuotoista vainoharhaisuutta. Krisiunin hyvällä maulla käyttämä tehokeino, äkkinäiset pysäytykset ja ryntäilyt, antavat vaihtuvuutta kokonaisuuteen, mutta pitemmätkin tauot ainaisen ryöpytyksen seassa eivät ainakaan huonontaisi jyräkohtien tehokkuutta. Kaikeksi onneksi kahdeksas raita Doomed on kitarainstrumentaali, joka ylhäisessä yksinäisyydessään kantaa eräänlaista pelastajan viittaa, vaikka ei sävellyksellisesti luokaan maailmankaikkeuteen mitään uutta oivallettavaa. Levyn päättävä tamppaus, Motörhead-koveri Sweet Revenge on toteutettu ihan kivana rusikointina, joka kuitenkin kuulostaa melko innottomalta. Alkuperäisversiosta löytyy tonnikaupalla enemmän hikeä, räkää ja tunnetta.
Assassination on haastava levytys. Se toimii yksittäisinä kappaleina silloin tällöin, kun tahtoo kuulla vain tajutonta tykitystä. Jos taas etsii levyltä pitkäaikaisempaa viihdykettä ja oikeasti kiinnostavia elementtejä, joutuu sitä kuuntelemaan toistuvia ja taas toistuvia kertoja ajatuksen kanssa luovuttamatta vaikka korvat valuisivat verta. Assassination takaa kuitenkin sen, että kukaan ei ainakaan pääse syyttämään Krisiunia vanhuuden hitaudesta.
Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-03-27
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.