Killpretty – The Art Of Letting Go

Tamperelaisen kollektiivin aktiivinen jäsen on työskennellyt pitkään ja hartaasti debyyttialbuminsa parissa, ja nyt se on viimein löytänyt kotiinsa. Albumin julkaisusta vastaa venäläinen Kapkan Records, jonka smetanakipolle pojat päätyivät naapurimaahan ulottuneen keikkailunsa ansiosta. Albumi pitää sisällään kappaleita useamman vuoden ajalta, mutta niitä on kuitenkin päivitetty vastaamaan nykypäivän vaativia standardeja.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota yhtyeeseen vuosia sitten Velcran ja Jumpin Chinan kanssa heitetyssä elävän musiikin soittotilaisuudessa. Tuolloin yhtye oli kuitenkin eräänlainen poikanen, jolla oli enemmän tarmoa ja uhkua kuin monella muulla. Materiaalistakin erottui jo aikanaan mielenkiintoisia nyansseja, vaikka vaikutteet olivat selkeästi kuultavissa. Nyt on sitten koko alternative-maailma valmiina poikien edessä, sillä tämä kokonaisuus toimii, kaikessa mielessä. Vaikka hieman verisen ja kauhtuneen oloinen kansitaide onkin varustettu näpsäkän näköisellä tyttärellä, niin homman omaperäisyys Suomen skaalassa on aivan omassa luokassaan. Yksinkertaista mutta perhanan toimivaa. Oikeastaan samalla tavalla kuin yhtyeen tummanpuhuva musiikkikin.

Älkää antako tuon yksikertaisuuden hämätä, sillä materiaalissa riittää koukkuja, mutta ne on onnistuneesti taidottu hieman kuin hävyksiin. Synkkyyttä, melodiaa ja ahdistusta. Muodikastako, Killpretty on yhtä muodikas kuin Glassjaw oli ensimmäisellä albumillaan, kun sitä ei vielä kukaan kuunnellut. Nyt siitä puhutaan pitkin toreja ja levykauppoja. Toivottavasti Killpretty saavuttaa seuraavalla albumillaan samanlaisen statuksen.

Yhtye rakentuu pitkälti loistavan, Brightboyssakin laulavan, Antti Westmanin vokaliakrobatian ja Samuli Peltolan kantavien sävellysten varaan. Kitarat ovat erittäin ilmavat, mutta tarjoavat samalla raskaan pelialustan, jolla Antti tasapainoilee oman vaijerinsa kanssa. Miehen vokalisointi hakee vertaistaan, sillä harvoin eri tyylien yhdistelmä toimii näin valtavan hyvin. Välillä Antti kuulostaa jopa Walls Of Jerichon hunajaiselta Candace Kucsulainilta kuten Bitterness of a Beautiful Word tai Staples-kappaleilla. Tästä vaihdetaan sujuvasti Brightboy-maailmaa, sillä puhtaissa osuuksissa on erittäin haurasta pop-maailmaa tasapainottamassa kiljumista.

Vuoden paras alternative-levy on tässä. Se on vieläpä kotimainen ja selviää sotkuisessa viidakossa ilman machetea, sekä iskee kaikille ison veden takaa tuleville emo-kiljujille moran viidennen ja kuudennen kylkiluun väliin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-03-17
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.