Delirious – Made For The Violent Age

Thrashmetallin voima on tullut vuosien saatossa tutuksi myös tälle saksalaiskvintetille. Perinnetietoinen tunteenpalo polttaa katonkin pään päältä ja vaikutteet niin kotimaan teutoniverestä kuin Bay Arean nujakoinnistakin istutetaan nätistä samaan ruukkuun, mainiolla kasvuprosentilla. Ja kuullaanhan sitä kauan kaivattua kolinabassoakin. Kun introssa lisäksi mainitaan tulevasta “Metal-Fucking-Lunacysta”, alkaa jalkapohjia vihlomaan miellyttävästi. Siispä lastillinen rässiä kehään kaatakaa.

Triple Six esitteleekin yhtyeen osaavimmassa olomuodossaan, tiukkalihaisena ja pienestä vihastuneena päällerynnivänä sarvikuonona. Kertosäe on täyttä tappotavaraa ja jos tämä ei herätä hevimerkkejä nousemaan kohti kattoparruja, on metallimaailma tullut tiensä päähän. Seuraava kappale, I Am the Enemy, jatkaa periaatteessa samoilla linjoilla ja pitää mukavasti sykkeen turvallisuuden ylärajoilla mutta paljastaa myös osan Deliriousin heikkouksista. Kertosäkeen laulumelodia kulkee täysin omia linjojaan eikä istu sitten millään muuhun kokonaisuuteen. Se, kuten tulevatkin nillityksen aiheet, kertovat mielestäni pienimuotoisista yksilötason suoritusvaikeuksista. Tuntuu, että kaikkia elementtejä ei olisi aina jaksettu tai haluttu rakentaa toisiaan tukeviksi vaan jätetty omia polkujaan vaelteleviksi. Näin intensiivisessä musiikinlajissa se on valitettavan häiritsevä seikka. Koneen täytyy totella ohjastajaansa ja sitä Made For the Violent Age ei aina tahdo tehdä.

Kappalemateriaali on melkoisen tasavahvaa, mätön lomaan on sijoitettu myös tunnelmakohtia, joskin hyvin tummasävyisiä sellaisia, kuten Sleep in Peace, joka on monipuolisen sovitustyönsä ansiosta todella onnistunut teos, mitä nyt kertosäkeen laulun pieni epävireisyys himmentää kokonaisuutta. Muut hidastelut, hyvin kreatormaisen melodian sisältämä “balladi” My Friends ja instrumentaalipätkä The Sky Turns Red taas ovat enemmänkin turhia täytepaloja, jotka mielellään työntää suoraan jätesilppuriin. Turpakekkereillä Delirious on selvästi vahvimmillaan ja humppapalat, kuten jo mainittu Triple Six, Idiot Nation, Down on Myself ja Ragers Elite jyräävät vaivattomasti läpi harmaammankin naamataulun.

Laulaja Markus Bednarekin verenhimoinen ärjyntä ja puhdas käskytys antavat täydellisen balanssin tanssilattialle ja täytyy myöntää, että vaikka Ragers Eliten “No fucking trends” –valistus vaikuttaakin aluksi hieman kornilta, on pakko myöntää, että Deliriousin musiikki ei kumartele haihatuksille. Biiseistä löytyy sitä kuuluisaa munaa ja vaikka riffit eivät välillä aivan istukaan omiin uomiinsa vaan luikertavat naapurin hiekkalaatikolle, tiedostaa Delirious grooven tarpeellisuuden raskaammassakin rytmimusiikissa ja tietää kuinka luoda sitä omiin tarpeisiinsa. Kaiken kaikkiaan yhtyeen kolmas tuotos on tasavahva kokonaisuus, josta pelkät helmet kalastamalla olisi saatu koottua melkoisen raskas kaulakääty vaativampaankin makuun. Silti, mihinkä vaivaan ei kunnon rässipoljento auttaisi?

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-03-25
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.