Darkness, The – One Way Ticket To Hell

Täysin irrallinen – usko tai älä – hyvän kornin ja huonon kornin välillä tasapainotteleva intro lykkää kuulijan käteen menolipun helvettiin…ja takaisin(!?). Matkalla huomaa haikailevansa käsivarsi ikkunankarmilla Permission To Landin korkeakontrastisia koukkuja ja ylimalkaista rätväkkyyttä. Tilalle on tarttunut uudenlaista suuruudenhullua campia panhuiluista ja marssirummuista. Kyllä tämä saa jalan polkemaan bassaria, muttei takapenkkiä irti. Ovatko trikoot sitten lopulta sen tiukemmat kuin viime perjantai-iltana?

Asiaan päästyään on kiekon aloittava nimikkobiisi ihan perusasiallinen rockpala, muttei missään määrin erityisen nokkela taikka turhan tarttuvainen. Toinen raita, Knockers, taas istuu linjaan suht’ rullaavalla kasibiitillään ja hihittelevällä lyyrisyydellään. Is It Just Me? esittelee yhtyeen AC/DC-tuntemusta, muttei näinkään tiukka esitys saa tätä sekundarokkia pysymään ilmassa, joten “Yeah, it’s just you”.

Letkeän tunnelmallinen ja hilpeän kliseinen Dinner Lady Arms on taas vaihteeksi varsin miellyttävä, joskin jonon jatkona sävellyksellisesti höyhenenkevyt kappale pimeää. Kepeän progahtavasti starttaavassa Hazel Eyesissa liikutaan Queenin Jazzin leikkimielisen mielentilan itäisimmissä sopukoissa, ja vaikka sovitusideat ovatkin täysin ympäri huonetta, pysyy hommassa edes jonkinmoinen punainen lanka läpi koko episodin. Kertosäkeen vahva Anekan Japanese Boy -assosiaatio on tosin kieltämättä yht’aikaa sekä varsin rasittava että hervottoman hymyilyttävä. Varmasti jakaa mielipiteitä. Kuten myös tätä seuraava, keskimääräistä synkemmin – verseriffissään suorastaan masentavan rajoilla rokkaava, harvinaisen falsettivetoinen Bald. Laskuhumala ei kestä pitkään, sillä kasarilla jatketaan überkasarisynien ja heleän falsetin voimalla kirmaavassa Girlfriendissä. English Country Garden on sitten se piste, missä homma karkaa käsistä. Ekstraideaköyhän humpparokin jälkeen on vuorossa levyn paketoiva kuorovedoilla, konejousilla ja torvilla kuorrutettu freddieballadi Blind Man. Ihan maukas suupala, sinänsä.

Perusbändisoitinten lisäksi platalle ripotellut sitarit, pianot, Hammondit, synat, säkkipillit, putkikellot, perkussiot ja kaikki muut hemmetin hälistimet, kolistimet ja triangelit ovat muutamaa vänkää poikkeusta lukuunottamatta lähinnä sisällötöntä bonushelinää rutisevassa äänikuvassa. Itse ydin on eittämättä hieman lahonnut viime kuulemalta. Basistinvaihdos on varmasti vaikuttanut sovitusten ajoittaiseen päämäärättömyyteen ja linjattomuuteen, osa biiseistä kun vielä ehti syntymään osittain Frankie Poullaininkin kynästä. Kallokarvoituksen suhteen vaatimattomampi Richie Edwards ei sinänsä pääse tuomaan itseään esille yhtään sen enempää kuin edeltäjänsäkään.

Orkesterin soitto on asiallisen tiukkaa, eikä varsinkaan laulusuorituksista tälläkään kertaa haukun sijaa löydä – niin omintakeista ja viileää on Justin Hawkinsin ulosanti. Vaaka kallistuu tällä levyllä enemmän 80-luvun kuin 70-luvun lopun puolelle. Kappalemateriaali on yksinkertaisempaa, sekä köyhempää ja sovitukset hajanaisempia kuin aiemmin. Kasibiitti-od väijyy myös koko ajan nurkan takana. Kokonaisuutena The Darknessin aina hankala kakkosjulkaisu on humalaisen askeleen verran takapakkia edellisestä, maan mainiosta Permission To Landista.

Yhtyeen ystäville, sekä…todella tulkinnallisen laulun ja retrohtavan perusrockin ystäville.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-02-03
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.