Axxis – Paradise In Flames

AFM Records ei päästä suojattiaan helpolla sen tuoreimman levyn promotekstissä. Axxisin nokkamies Bernhard Weiss on synnynnäinen viihdyttäjä, joka ei koskaan väsy. Hän on jalat maassa elävä supliikkimies, joka osaa myös kirjoittaa biisejä. Itse yhtye on puolestaan vavisuttanut Saksan raskaan musiikin kenttää jo 15 vuotta, ja sen fanit ovat paremmat kuin millään muulla yhtyeellä ikinä. Axxisin keikkapaikat ovat aina täynnä kansaa, eikä tunnelma ei yksinkertaisesti voi kohota paremmaksi missään muussa tilaisuudessa. Lisäksi yhtyeellä on aivan omanlaisensa karisma, jota ei voi verrata mihinkään muuhun olevaiseen.

Kun poikkeuksellisen imelän hehkutuksen onnistuu sivuuttamaan, kannen alta paljastuu liki tunnin mittainen annos kursailematonta hittimetallia. Pohja on 80-luvun perushevissä sekä Gamma Rayn kaltaisissa voimametallipioneereissa, mutta mukana on huomattavan paljon myös tavallisesta populaarimusiikista tuttuja ratkaisuja. Esimerkiksi Dance with the Deadin hilpeät stemmalaulut ovat suoraan kuin mistä tahansa halvasta 70-lukulaisesta musikaalista. Kappale itsessään edustaa stereotypiaa yhtyeen sävellyksistä: kertosäkeeksi on kehitetty tarttuva mutta häikäilemättömyydessään äärimmäisen ärsyttävä melodia, jota toistetaan kyllästymiseen asti. Kappaleen muut, huomattavasti merkityksettömämmät palat on vain kasattu rungon päälle tavanomaisen metallihittikaavan mukaan. Lady Mooniin on saatu mukaan pirullisen toimivaa kosketinsoundia, ja vauhdikas Tales of Glory Island on kieltämättä tehokas voimametalliveisu, mutta kokonaisuutena levystä paistaa ärsyttävästi läpi yhtyeen itseriittoinen ote. Ilmeisimpien hittimelodioiden hyödyntämistä olisi ehkä kannattanut harkita suoraan kevyemmän musiikin puolella, sillä etenkin pakolliset kutuballadit saavat kaiuttimista pursuamaan niin paksua siirappia, että hifilaitteisto on pelastettava next-nappulalla.

Perustason teutonikultakurkun tavoin itseään ilmaiseva Weiss ja ajoittaisista naislauluosuuksista vastaava Lakonia – jota saatekirje muistaa lakonisesti kuvailla viehättäväksi – suoriutuvat mikrofoniensa takana pätevästi, ja vuosikaudet yhdessä tahkonnut yhtye tamppaa taustalla tasaisen varmasti. Sävellyksiäkään ei voi moittia, sillä koukkuja on saatu mukaan kiitettävä määrä. Jokin tässä kuitenkin tökkii, ja viimeistään albumin loppupäässä korvien välissä alkaa muodostua voimakas halu repiä levy kappaleiksi.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2006-02-24
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.