Fields Of The Nephilim – Mourning Sun

Fields of the Nephilim on tehnyt uuden levyn. Ihmeiden aika ei näemmä ole sittenkään ohi. Tuskinpa kovinkaan enää moni uskoi tämän hetken koittavan, bändin viimeisestä virallisesta levystä kun on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Yhtyeen legendaarinen kokoonpanohan (Carl McCoy laulussa, Paul Wright ja Peter Yates kitaroissa, Tony Pettit bassossa ja Alexander “Nod” Wright rummuissa) hajosi jo vuonna 1991, jonka jälkeen McCoy julkaisi yhden levyn uuden bändinsä Nefilimin kanssa ja muut yhtyeen jäsenet jatkoivat musisointia ensin Rubiconissa ja myöhemmin Last Ritesissa.

Alkuperäisen porukan oli tarkoitus palata yhteen 2000-luvun alussa, mutta kemiat eivät toimineet ja suunnitelmat jatkosta haudattiin. Levy-yhtiö Jungle Records kuitenkin kasasi näistä sessioista poikineita demoäänityksiä ja julkaisi ne nimikkeellä Fallen (2002). McCoy, joka oli nyt bändin ainoa jäsen, julkaisi puolestaan nopeasti tiedotteen, jossa sanoutui levystä kokonaan irti. Lisäksi hän ilmoitti hautaavansa koko Fields of the Nephilim -nimen, koska halusi mieluummin edetä urallaan eteenpäin kuin jumittaa menneisyydessä. Tämän jälkeen onkin FotN-leirissä ollut hiljaista.

Ilmeisesti McCoy on kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin, sillä Mourning Sun on nimenomaan uusi Fields-albumi. Tämä tekee levystä merkittävän julkaisun, onhan FotN ollut jo 1980-luvulta asti arvostetun kulttibändin maineessa. Eikä ollenkaan syyttä. Yhtyeen parhaimmat levyt, Nephilim (1988) ja etenkin Elizium (1990), ovat nimittäin todellisia mestariteoksia, joiden unenomainen ja ainutlaatuinen tunnelma nostaa ne vastustamattomasti goottirock-levyjen terävimpään kärkeen. Uutta lukua Nephilim-jatkumoon onkin odotettu paitsi innolla myös epäluulolla, sillä harvoinpa konkaribändit onnistuvat tekemään kulta-aikojensa tasoista materiaalia.

Näistä lähtökohdista katsottuna Mourning Sun on positiivinen yllätys. Vaikka alkuperäiset muusikot loistavat poissaolollaan on sillä mukana ilahduttavan paljon bändin vanhoja tavaramerkkejä. Runsaalla kaiulla höystetyt kitarat soivat tutun eteerisinä ja esimerkiksi Straight to the Lightin bassottelussa on paljon samaa kuin Psychonautissa. Myös McCoyn laulu, josta yhtye ehkä parhaiten tunnetaan, on yhtä maanista kuin ennenkin. Levy ei kuitenkaan ole vain kunniakkaan historian toistoa, vaan sillä on runsaasti mukana myös Nefilim-projektilla ja kiistellyllä Fallen-levyllä esiteltyjä industrialsävyjä. Lopputulos on maittava yhdistelmä uutta ja vanhaa. Vaikka albumilla soittaa myös vierailevia muusikoita on biisien toteutus ollut pitkälti McCoyn harteilla. Jostain syystä vierailijoiden nimiä tai rooleja levyllä ei ole julkaistu.

Hienointa kuitenkin on, että Mourning Sun on kokonaisuutena bändin vanhojen klassikoiden veroinen levy. Se avautuu kunnolla vasta ahkeran kuuntelun myötä, mutta pitemmän päälle ei voi kuin ällistellä McCoyn visioiden runsautta ja miehen tyylitajua. FotN-kiekkojen huippuhetket ovat minusta aina sijoittuneet levyjen loppuvaiheisiin, eikä uutuuskaan tee tässä poikkeusta: kaikkein eniten vanhalta Fieldsiltä kuulostava kappale She sekä albumin eeposmainen nimibiisi ovat upeita tunnelmointeja, jotka vievät kuulijan jälleen samaan taianomaiseen paikkaan, joka tuli tutuksi jo Eliziumilla. Ja kylläpä sinne on ollutkin ikävä.

On mielenkiintoista nähdä, että mihin Fields of the Nephilim tästä jatkaa. Haastattelussa McCoy sanoi, että saattaa julkaista uutta materiaalia jo ensi vuonna. FotN-diggarille tulevaisuus näyttääkin lupaavalta, sillä bändi saattaa vierailla kiertueellaan myös Suomessa. Elämme jännittäviä aikoja.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2005-12-19
Arvostelija : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.