Wormfood – France

Ranskalainen Wormfood lähestyy kuulijoitaan kotimaastaan kertovan eräänlaisen teemalevyn voimin. Kylläpä ovat monet tyylilajit kaatuneet Wormfoodin hakkuriin, sillä levyllä kuulee niin herkkää pimpparautaa ja kellopeliä kuin alfauroksen mörinää ja alavireistä death-sahaustakin ja englannin kielen sekaan sotkettu pehmeästi soljuva ranska sopii yllättäen mättömetalliin lähes täydellisesti. Mikä tärkeintä, yhtyeen soitto rullaa kuin ukkosenjumala uljailla vaunuillaan, pikimustan huumorin tahratessa soittoniekkojen hikisiä kasvoja. Levyn äänimaisema on huippuluokkaa ja kaikessa selkeydessään kuitenkin murean metallinen. Näillä ravinteilla on varmistettu sävellyksille paras mahdollinen kasvualusta, jolloin ne pääsevät laajenemaan huikeisiin mittasuhteisiin. Francen tuottajana on toiminut toisen ranskalaisen luovan hulluuden riivaaman yhtyeen, Carnival In Coalin pääpiru Axel Wursthorn, joten ei siis ihme että säädöt ovat kohdallaan, pikkuriikkisiä nyansseja myöten. Siispä opintomatka Ranskanmaalla alkakoon.

Intron virkaa toimittavat ranskankielen alkeet ja niitä meille opettaakin aito kujien kasvatti, jonka löydämme kapealta kujalta nukkumassa känniläisen harrasta unta. Mongerruksestaan ei ota kyllä herkkäkorvaisempikaan selvää, mutta ensimmäisenä musiikkiesityksenä toimiva Bum Fight ei sen sijaan tulkkausta kaipaa. Turpaan alkaa tulla heti ensimmäisestä kulmasta käännyttäessä, keltahampaiden raakkuessa ja kannustaessa taustalla julmaan veritekoon. Väliin heitetään harmonikan ulinaa ja humppahölkkää ja kappaleen infernaalisessa loppurytistyksessä alkaa jo heikompaa hirvittää. Kun Äti Ranskan väkivaltaisesta tervetuliaistoivotuksesta on toivottu, heitetään kuuntelijaparka samaan kehään äänistä päätellen hevottoman ruman barbaarinjärkäleen kanssa ja pääkopan pehmitys jatkuu eräänlaisen väli-intron Ecce Homon jälkeen hiukan blackmetallilta haiskahtavan TEGBM:n tahdissa. Kappaleessa kuullaan muun muassa cembalon luomaa melodiamattoa ja puhdasta, miltei pohdiskelevaa laulantaa, johon pirulliset lyriikat istuvat saumattomasti. Kirkkourut tukevat kokonaisuutta lisäten tummaa tunnelmaa jo muutenkin synkkiin maisemiin.

Tunnelma jos mikä on yksi Francen kantavista voimista ja kuuntelija voi helposti kuvitella itsensä Notre Damen synkkiin varjoihin, juoksemassa pakoon ikiaikaista, joka puolella vaanivaa pahuutta. Daguerréotype vahvistaa entisestään katujen hajua kuljettamalla korviimme kadulla leikkivien viattomien pilttien huutoja sekoittuneina rattaiden pyörien kolinaan mukulakivityksellä ja kauppiaiden huutoihin pahaa-aavistamattomalle kulkijalle. Samplepätkät ovat toinen todella tärkeä osa Francen viehätystä ja koukuttavuutta, ne lopullistavat pääsyn pimeään kaupunkiin kulkemaan kansan joukkoon ja hirviöiden päiden sisään.

Miroir de Chair sysää meidät yhä syvemmille syrjäkujille ja helvetin huutojen siivittämänä juoksemme henki kurkussa muutaman korttelin eteenpäin, kunnes viimein uskallamme pysähtyä hengähtämään, kuitenkaan taakse katsomatta. Kadun kulmassa odottaa mukavan tuntuinen katusoittajasetä, jonka pirteän soiton tahdissa jalka alkaa iloisesti napsuttamaan katukiveykseen. Valitettavasti sedällä alkaa hieman nykiä päässä ja pian hän tempaakin meidät mukaansa viemäreihin, jossa saamme nähdä monenmoisia mutantteja ja hyljeksittyjä, joista huokuu rikottujen unelmien kitkerä katku. Näemme sukeltaessamme välähdyksen jostain kirkkaasta ja paremmasta, jota harpun helinä säestää mutta pian on sekin unohtuva, kun paljastuu, että matkakumppanimme on verenhimoinen pedofiili, joka on päättänyt vihkiä meidät intohimonsa saloihin. Onneksemme hänen otteensa kirpoaa muutaman napakasti tähdätyn lentopallomailan huitaisun ansiosta ja jalkamme kuljettavat meitä pitkin pimeitä tunneleita kuin itsetään, kunnes vihdoin pääsemme kiipeämään takaisin katutasolle.

Ilo on kuitenkin ennenaikaista, sillä pimeä on laskeutunut ja Dark Mummy Cat on lähtenyt saalistamaan tuoretta lihaa iltapalakseen. Kappaleen rankana toimii jylhä orkestraatio, jonka kitaroiden jauhama riffisuma kuorruttaa mädällä lihalla, unohtamatta tietenkään matoisten kasvojen virkaa toimittavia örinöitä ja rääkynöitä. Kissa on iso, ilkeä ja teräväkyntinen mutta aikansa kynsittyään ja toisen kätemme syötyään se kyllästyy meihin ja jatkaa matkaansa kehräten karmivasti. Toiseksi viimeinen kappale nostaa kuitenkin meidät ojasta ja kuljettaa meidät Notre Damen kellotapulin rauhaan lepäämään. Korkeuksista näemme hirviöden valtaavan kadut ja kujat ja aloittavan päämäärättömän teurastuksen. Viimeisetkin valon rippeet ja heikot elämän pilkahdukset katoavat kolkon kuorokohtauksen ja sitä seuraavan soolorevittelyn painostukseen.

Viimeisten voimien virratessa pois raajojemme syvistä haavoista nousee apokalyptinen Love At Last Ranskan julmasta maasta. Olemme nähneet sen ihmeet ja kauhut, olemme tulleet kiinteäksi osaksi sitä vuodattamamme veren ansiosta. On aika aloittaa oma ikuinen vaelluksemme pitkin synkeän ja periksiantamattoman Ranskan mantuja.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2006-01-12
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.