CocoRosie – Noah´s Ark

CocoRosie on yhtä kuin amerikkalaiset siskokset Bianca ja Sierra Casady. Kaksikon vuonna 2004 julkaistu debyyttialbumi La Maison de Mon Rêve oli pienimuotoinen folk-mestariteos – sirpalemaisesta luonteestaan huolimatta (tai juuri sen takia) jatkuvasti kuuntelemaan haastava, valloittava ja lopulta palkitseva albumi. Nyt käsillä oleva jatko-osa Noah’s Ark on hieman hankalampi tapaus. Debyytilla vahvasti läsnä olleita suistoblues-vaikutteita lukuunottamatta siskosten soitannon peruselementit – hapuilevat rumpukoneet, soittorasiamelodiat ja vapaamuotoinen kolistelu – ovat edelleen läsnä, mutta tunnelmat ovat vaihtuneet toiveikkaista ja huolettomista synkeiksi ja vainoharhaisiksi. Kannen piirrustuskin esittää kolme yksisarvista villissä anaaliyhdynnässä.

Uudella, pakanallisella paletilla roiskitut äänet osuvat maaliinsa vaihtelevalla menestyksellä. Parhaimmillaan CocoRosie on aina silloin, kun se malttaa pitää ilmaisunsa pelkistettynä ja selväpiirteisenä. Tästä on Noah’s Arkilla kolme hyvää esimerkkiä: lohduton tarina South 2nd, lopunajan leirinuotiolaulu Armageddon ja puksuttavalla hiphop-biitillä etenevä nimikappale ovat kaikki melodioiltaan nokkelia ja teksteiltään osuvia, oivaltavia jopa.

Jotain aivan muuta taas on avausraita K-Hole, joka kylläkin toimii hyvänä testamenttina sille tosiseikalle, että ties missä höyryissä nauhoiteltu musiikki on useammin aivan helvetin ärsyttävää kuin mitenkään tajuntaa laajentavaa. ”God will come and wash away/Our tattoos and all the cocaine/And all of the aborted babies/Will turn into little bambies”. Jeps, harmi etten päässyt paikan päälle moisiin bileisiin, varsinkin kun näin jälkeenpäin kuulostaa lähinnä siltä kuin erittäin sekaisin oleva Bonnie Tyler horisisi aamuyöstä sekalaista paskaa soimaan unohtuneen kelloherätyksen päälle. Beat-runoutta my ass, Ginsberg sentään tiesi mistä puhui!

Tällä tavalla päämäärättömästi CocoRosien tytöt narisevat valitettavan usein. Harharetket kuulostavat jotenkin teennäisiltä ja mahdottoman sisäänpäinkääntyneiltä, ja syövät tehoa myös (ilmeisesti) selvempinä päivinä nauhoitetusta materiaalista, joka kuitenkin on ihan oikeasti kiinnostavaa, innoittunutta musiikkia. Lisää ryhtiä levylle tuovat vierailevat vokalistit: Antony & The Johnsonsista tuttu Antony vastaa levyn tarttuvimmasta kertosäkeestä ”All those beautiful boys/Pimps and queens and criminal queers/All those beautiful boys/Tattoos of ships and tattoos of tears”, ja Devendra Banhartin puhelinlankoja pitkin nauhoitettu flamenco-paatos puolestaan tekee Brazilian Sunista levyn maanläheisimmän, vilpittömimmän tuokion.

Monissa medioissa Noah’s Ark on otettu vastaan hämmentävän innostuneesti, komeilihan se jopa The Wire -lehden arvostetulla vuoden parhaat levyt -listalla. Vaikka hyviä hetkiä on levyllä enemmän kuin huonoja, se ei vain tunnu läheskään niin jännittävältä kuin CocoRosie haluaa uskotella. Samalla saralla toimii paljon miellyttävämpiäkin tuttavuuksia, etunenässä vaikkapa kotoiset Lau Nau ja Islaja. Mutta kyllä tätäkin passaa rohkeasti kokeilla, kolmiovaroituksen kera: joinakin päivinä Noah’s Ark on täysin sietämätön albumi, toisina se saattaa livahtaa soittimeen salakavalasti useaankin otteeseen.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-01-31
Arvostelija : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.